Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Harmaavalkoinen soturi oli juuri palannut rajapartiosta ja istahtanut sotureiden pesän eteen tarkkailemaan klaanitovereidensa liikkeitä, kun kaunis musta turkki rusehtavilla laikuilla kiinnitti hänen huomionsa.
Neilikkasydän asteli rauhalliseen tapaansa, varsin siroin askelin kohti tuoresaaliskasaa jokin saalis suussaan ja pudotti sen sitten kokoelmaan. Naaras istahti siihen ja jäi ilmeisesti aprikoimaan, minkä riistoista ottaisi itselleen syötäväksi.
Saalista oli edelleen hyvin saatavilla, mutta Lokkimieli tiesi tilanteen voivan muuttua minä päivänä hyvänsä. Oli lehtisateen puoliväli, joten lehtikato ei olisi enää kaukana. Lehtikato tarkoittaisi myös riistakatoa. Lokkimieli ei pitänyt siitä. Syy ei kuitenkaan liittynyt mitenkään klaanin hyvinvointiin tai siihen, kuka sai syödäkseen ja kuka ei. Soturi ei vain pitänyt siitä, miten vaikeaa hänen oli saalistaa lehtikadon aikaan, kun lumi peitti kaiken aluskasvillisuuden ja uuden lumikerroksen muodostava lumisade tuppasi peittää kaikki pienet merkit, joita pienet riistaeläimet jättivät jälkeensä. Ilman näitä merkkejä saaliin löytäminen oli Lokkimielelle lähes mahdotonta. Se johtui hänen erittäin heikosta hajuaististaan.
Kolli teki kuitenkin jatkuvasti töitä kehittääkseen metsästystaitojaan. Itse asiassa Lokkimieli tietyllä tapaa myös piti haasteesta, jonka lumi taas pian toisi hänelle. Isoin ongelma olikin oikeastaan se, miltä se näyttäisi ulospäin, jos hän palaisi leiriin metsästyspartiosta tyhjin hampain.
Lokkimieli katsoi tarkkaan, miten Neilikkasydän poimi kasasta pienen hiiren. Naaras mahtoi ajatella myös tulevaa lehtikatoa. Lokkimieli hymähti itsekseen, koska oli odottanutkin Neilikkasydämen valitsevan jonkin vähäpätöisemmän saaliin ateriakseen.
Hän oli tarkkaillut naaraan toimia jo useamman kuun ja saanut Neilikkasydämestä sellaisen kuvan, että tämä toimii tunnollisesti koko klaanin hyväksi, eikä muutenkaan ikinä tee itsestään mitään numeroa. Mustaruskea naaras pysytteli usein partioissakin hiljaa taka-alalla. Tämä vaikutti aina jokseenkin varautuneelta erityisesti isommissa porukoissa. Lokkimieli oli kuitenkin muutamaan otteeseen saanut Neilikkasydämen rupattelemaan kanssaan. Se oli vaikuttanut helpommalta silloin, kun paikalla ei ollut muita. Ja se oli hyvä asia. Oikeastaan se oli täydellistä. Se tekisi Lokkimielelle paljon helpommaksi saada naaras mieltymään itseensä. Sitä paitsi Neilikkasydän vaikutti hyväuskoiselta – eli toisin sanoen helposti manipuloitavalta.
Pääasia olisi siis, että naaraan lähipiiri ei alkaisi epäillä mitään Lokkimielen tarkoitusperistä. Juuri sen vuoksi Lokkimielen oli tärkeää tutustua samaiseen naarassoturiin paremmin kahden kesken.
Kolli uskoi onnistuvansa suunnitelmassaan vähän liiankin helposti. Mutta nyt olisi korkea aika laittaa pyörät pyörimään.
Lokkimieli peseytyi sukien turkkinsa kauttaaltaan oikein siistiksi, kuten hänen emonsa Sulkavirta oli kauan sitten opettanut. Valkoisen ja harmaan kirjava kolli pysähtyi hetkeksi tutkimaan vasemman etutassunsa kynsiä. Pahus, hän ajatteli huomatessaan kaksi katkennutta kynnenpäätä. Hänen täytyisi vielä tänään käydä teroittamassa kynsiään oikein kunnolla puuta vasten. Ne olivat päässeet aivan kamalaan kuntoon, eikä auringonnousun aikainen terottaminen näyttänyt korjanneen asiaa vielä ollenkaan. Soturin oli oltava aina valmis taisteluun. Ja Lokkimieli oli kynsistään erityisen tarkka. Olivathan ne ratkaisevassa osassa, jos tositaistelusta puhuttiin. Myönnettäköön, että kolli halusi myös näyttää huolitellulta. Siitä oli hyötyä, kun halusi pitää yllä täydellistä kuvaa itsestään. Lokkimieli oli ulospäin mitä esimerkillisin Kuolonklaanin soturi. Sellainen hän oli kaikkien muiden klaanitovereidensa silmissä, paitsi yhden. Uiveloyö oli poikkeus. Uiveloyö oli nähnyt Lokin todellisen puolen. Soturi ei kuitenkaan huolinut siitä. Päinvastoin hänellä oli tunne, että hän voisi hyötyä siitä rasittavasta nuoresta naaraasta vielä jotenkin. Lokkimieli oli nimittäin melko vakuuttunut, että hänen entinen oppilaansa ei ymmärtänyt ollenkaan, miten epätavallisia Lokkimielen koulutusmenetelmät olivat etenkin koulutuksen jälkipuoliskolla olleet. Sitä paitsi, Uiveloyö oli gravitoitunut hänen seuraansa edelleen vielä soturi-ikäisenäkin. He kävivät silloin tällöin kävelyillä ja metsästämässä- tai ennemminkin Uiveloyö seurasi Lokkimieltä ulos leiristä kuin mikäkin tärähtänyt ankanpoikanen. Joskus he vain söivät vierekkäin puhumatta sanaakaan. Lokkimieltä ei haitannut. Oikeastaan se näytti hyvältä ulospäin, että hänellä oli hiukan useammin samaa seuraa. Se sai Lokkimielen vaikuttamaan varsin uskottavasti siltä, että hänellä olisi ollut ystäviä.
Tovin kuluttua Neilikkasydän lopetti aterioimisen. Lokkimieli valpastui.
Kun mustan ja ruskean kirjava naaras nousi ylös paikaltaan, Lokkimieli lähti kipittämään tuoresaaliskasalle häntä pystyssä muina kolleina, kuin ei olisi huomannutkaan Neilikkasydäntä. Neilikkasydämen kohdalla hän hidasti vauhtiaan ja hänen askeleensa muuttuivat jämäkämmiksi.
Neilikkasydän oli tavalliseen tapaansa siirtynyt hiukan etäämmälle tuoresaaliista peseytymään. Tänään naaraalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan ketään, jonka kanssa vaihtaa kieliä, kuten hänellä useimpina päivinä oli. Lokkimieli oli pannut sen merkille.
Lokkimieli valitsi kasasta satunnaisesti päästäisen, kääntyi, katseli ympärilleen ja käveli sitten Neilikkasydämen viereen.
Tummaturkkinen naaras keskeytti tassujen pesun ja kohotti katseensa Lokkimieleen.
”Päivää”, kolli maukaisi kohteliaasti laskettuaan ruokansa maahan.
”Saanenko liittyä seuraasi?” hän kysyi imitoiden iloista äänensävyä.
”Toki, mikä ettei”, Neilikkasydän sanoi vaisusti ja väläytti kollille hennon hymyn. “Itse olen jo syönyt, mutta voin pitää sinulle seuraa.”
Lokkimieli loi naaraalle pari kiitollista silmienräpäytystä. Hän asettui hännänmitan päähän naaraasta ja alkoi jyrsimään ateriaansa.
“Löysimme tänään rajapartiossa hiirenpesän”, Lokkimieli sanoi saadakseen keskustelun aikaan.
“Sepä hyvä löytö”, Neilikkasydän maukui.
“Kyllä. Vaikkakin väärä partio.” Lokkimieli hymyili.
“Ajattelin, että voisin etsiä sen tänään myöhemmin uudestaan ja yrittää saada vähän saalista”, hän jatkoi.
“Ylimääräinen tuoresaalis ei olisi pahitteeksi klaanille”, Neilikkasydän totesi.
Lokkimieli haukkasi palasen ruoastaan. Nielaistuaan suunsa tyhjäksi hän kääntyi takaisin naaraan puoleen.
“Juuri tätä ajattelin. Lehtikato yllättää vielä, halusimme tai emme. Siihen on hyvä varustautua”, Lokkimieli maukui.
“Niinpä”, Neilikkasydän myötäili.
Hetken he olivat kumpikin hiljaa Lokkimielen viimeistellessä ateriaansa ja Neilikkasydämen keskittyessä kylkensä pesemiseen. Lokkimieltä ei koskaan haitannut hiljaisuus. Hän piti siitä. Mutta soturi arveli, että Neilikkasydämelle saattaisi tulla epämukava olo, kiusaantunut, jos hiljaisuus jatkuisi liian pitkään.
Kolli nuolaisi muonan rippeet huuliltaan.
”Onko sinulla vielä velvollisuuksia tänäpäivänä?” Lokkimieli kysyi ryhdistäytyessään istumaan.
”Ei. Olin jo metsästyspartiossa”, naaras kertoi.
”Haluaisitko lähteä hiirenpyynnille kanssani?” Lokkimieli kysyi tekaisten oikein lämpimän hymyn kasvoilleen ja katsoen naarasta suoraan silmiin.
Neilikkasydän räpäytti silmiään.
”Voisinhan minä lähteäkin, kiitos kysymästä”, tämä vastasi hennolla äänellä.
”Sepä mukavaa. Kerro vain, kun olet valmis lähtemään.”
Lokkimieli pysähtyi ennen piikkihernetunnelia tarjoten kohteliaasti tietä Neilikkasydämelle.
”Kiitos”, naaras maukaisi, ja Lokkimieli väläytti tälle hymyn.
Mustan ja ruskean kirjavan soturin pujahdettua tunneliin Lokkimielen kasvot palautuivat silmänräpäyksessä vakaviksi. Harmaalaikkuinen soturi seurasi naarasta ulos leiristä. Ulkona Neilikkasydän pysähtyi odottamaan ilmeisesti sitä, että Lokkimieli lähtisi näyttämään tietä.
”Jos muistan oikein, hiiren pesä on tuossa suunnassa”, Lokkimieli sanoi, kun hän lähti johdattamaan klaanitoveriaan täysin satunnaiseen suuntaan.
Ujo naaras käveli pitkään hänen vierellään vaiti. Se ei edelleenkään haitannut kollia. Lokkimieli tuumi valinneensa oikeastaan aivan täydellisen kohteen. Kaikista ärsyttävintä naaraissa oli se, kun ne puhuivat joskus ihan lakkaamatta. Ainakaan Neilikkasydämen kanssa ei olisi sitä ongelmaa. Hän mietti, että saattaisi jopa jaksaa katsella tuon naamaa useammankin kuun. Tosin mitä nopeampi prosessi olisi, sen parempi. Lokkimieli tarvitsi tuolta naaraalta vain pennun. Tarkalleen ottaen vähintään yhden terveen, elävän kollipennun. Mieluiten useammankin. Ja Lokkimieli arvioi, ettei naaraan kanssa lähentymisessä voisi kovin kauaa mennä. Hänen pitäisi vain rikkoa tuo ujouden kuori ja saada sitten Neilikkasydän tykästymään, mielellään jopa rakastumaan iteensä. Lokkimieli ei uskonut, että se tulisi olemaan kovin vaikeaa. Eliväthän naaraat niin tunnepitoisesti, että pelkästään erityiskohtelu saattaisi riittää Neilikkasydämen luottamuksen ja kiintymyksen saamiseksi.
Lokkimieli ylitti kaatuneen puunrungon, ja naaras tuli perässä sulavalla loikalla. Lokkimieli tarkasteli naarasta ja hymyili tälle jälleen. Ennen pitkää tuo olisi aivan pihkassa häneen. Ennen pitkää tuo synnyttäisi hänen pentunsa. Ennen pitkää kollilla olisi joku, johon luottaa sataprosenttisesti. Joku, joka ottaisi riskit hänen puolestaan kyseenalaistamatta. Ennen pitkää Lokkimielellä olisi oma poika, jota käyttää hyväksi suunnitelmissaan.
KP-boosti käytössä
