Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Esi-isille kiitos, Tuhkajuova muisti viime viherlehtenä tekemänsä lupauksen, eikä minun tarvinnut selitellä esittämääni pyyntöä. Kuitenkin se, että naaras oli omien sanojensa mukaan varronnut minun ottavan asian uudelleen puheeksi, särähti korvaani – en osannut sanoa vaatiko pienikokoinen soturitar oma-aloitteisuutta vai omasiko tämä sittenkin vain tärkeilevän luonteen. Koska olin kuitenkin tehnyt Tuhkajuovan odotusten mukaisesti ja ottanut asian puheeksi, tyydyin vakuuttamaan hopeanharmaalle naaraalle, että halusin edelleen palavasti oppia uimaan. Samassa ohitsemme askelsi Punatähti, joka pysähtyi leirin keskustaan, kutsui kuolonklaanilaiset osallistumaan klaanikokoukseen ja ilmoitti tyynellä, mutta järkähtämättömällä äänensävyllä ulkonaliikkumiskiellosta ja kahden soturin säännöstä. Syynä kieltoon oli punaruskean päällikön mukaan valloillaan metsästävä ja vielä tunnistamaton murhaaja, joka kohdisti hirmutekonsa yksinäisiin ja siten haavoittuvaisiin kuolonklaanilaisiin.
“Asiat taisivat juuri mutkistua hieman”, Tuhkajuova tuumasi, kun Punatähti oli päättänyt kokouksen. Minä nyökkäsin ja ehdotin, josko pyytäisimme Henkäysvarjon mukaan uimaharjoituksiin – olihan harmaankirjava kolli sentään minun mestarini ja Tuhkajuovan kumppani. Vaaleanvihreät silmät omaava naaras hylkäsi kuitenkin välittömästi ehdotukseni pudistamalla napakasti päätään ja vetoamalla Henkäysvarjon kiireisiin, haluten pyytää mukaamme jonkun toisen soturin. Mitäpä minä tiesin, mutta kaksikolla taisi olla ryppyjä rakkaudessa.
Luotin siihen, että Tuhkajuova saisi hankittua meille luvan poistua leiristä, ja seuraavana aamuna tapasin tabbykuvioisen naaraan soturien pesän edustalla. Tämä kehotti minua syömään jotakin ennen lähtöä Hehkulammelle, joten suuntasin mukisematta tuoresaaliskasalle ja poimin kasasta harmaanruskean päästäisen. Aterioidessani panin merkille Tuhkajuovan kadonneen aukiolta oletettavasti soturien pesään patistamaan yhden onnettoman unikeon mukaamme lammelle. Odotin suurella mielenkiinnolla, ken mahtaisi ilmaantua pesästä pienikokoisen soturittaren jäljessä ja olin vähällä tukehtua tuppoon karvoja, kun panin merkille erakko Hadeksen vitivalkean turkin. Tuhkajuovan valinta oli vähintäänkin mielenkiintoinen, vaikka vieras kolli ei tulisikaan tekemään retkellämme muuta kuin tarkkailemaan vaiti ympäristöä. Tai niin ainakin oletin, kun nielaistuani viimeisen palan tuoresaaliista suuntasin kaksikon luokse.
”Ennen kuin voimme aloittaa, minun täytyy tietää, oletko aiemmin ollut vedessä. Käpälän kastelua ei lasketa”, Tuhkajuova tiukkasi, juuri ennen kuin saavuimme Hehkulammen rannalle. Olin kyllä liottanut tassujani ja koettanut seisomista leirin lammessa, mutta koska sen vesi oli matalaa, en uskonut kokeiluillani olevan juuri mitään merkitystä – siispä pudistin päätäni.
“Siinä tapauksessa sinun tulee ensin totutella veteen, ennen kuin voimme aloittaa varsinaiset uimaharjoitukset”, hopeanharmaa naaras totesi ja seisahtui aivan lainehtivan lammen rantaviivalle. Valkoturkkinen Hades jättäytyi hieman kauemmas ja istahti nurmikolle aavistuksen mietteliään näköisenä, silmäillen levollisesti Hehkulammen yli horisonttiin. En voinut mitään sille, että jokin tuossa salaperäisessä erakkosyntyisessä sai hälytyskelloni soimaan. Enkä tiennyt, johtuiko kiusaava tunne kollin syntyperästä vai jostakin muusta. Tiesin vain sen, että Hades oli yhtä tympäisevä kuin hän oli mielenkiintoinen. Samassa Tuhkajuova rykäisi, ja käsitin tuijottaneeni erakkoa sydämenlyönnin liian pitkään. Käänsin hopeanharmaan katseeni hätäisesti aavistuksen happaman näköisen soturittaren puoleen ja kiiruhdin tämän luokse.
“Nyt, Hehkulammen vesi on vielä melko viileää”, tabbykuvioinen naaras aloitti ja laski tassunsa varovasti veteen. “Se tulee tuntumaan aluksi inhottavalta, painostavalta, mutta sinun täytyy luonnollisesti ensin tuntea olosi kotoisaksi vedessä, ennen kuin voit oppia käyttämään sitä hyödyksesi.” Niine sanoineen Tuhkajuova soljahti lampeen niin, että vain tämän pää ja raidallinen selkä olivat näkyvissä. Naaraan asennosta ja tottuneesta ilmeestä päättelin, ettei soturi vielä varsinaisesti uinut vaan seisoi tassut tukevasti Hehkulammen savisessa pohjassa. Vedin syvään henkeä ja laskeuduin tassu kerrallaan hyytävän kylmään lampeen, jonka pinta peilasi harmahtavaa taivaankantta. Otin varovasti pari askelta syvemmälle lähemmäs Tuhkajuovaa ja tunsin, kuinka vesi yllättäen tunkeutui iholleni, kasteli turkkini sileäksi ja pureutui luihin. Vedin terävästi henkeä – en niinkään kosteuden tai painavan tunteen takia, vaan yksinomaan kylmyyden vuoksi – ja peräännyin lähemmäs rantaa. Uimaan opettelu tuntui yllättäen naurettavalta idealta ja ehdin jo toivoa, etten olisi koskaan saanut sitä pieneen päähäni.
“Olen vedessä kanssasi”, hopeankirjava Tuhkajuova naukui. “Eikä sinun tarvitse näin rannassa huolehtia uppoamista.” Soturittaren äänensävy oli tiukka, mutta samaan aikaan ihmeellisen rauhoittava. Naaraan sanoista päätellen tämä oli ehkä luullut minun säikähtäneen lammen syvyyttä, vaikka isompi este oli veden vavisuttava kylmyys.
“Eiköhän tämä tästä”, kuiskasin ääni väristen, sillä enempää ääntä en saanut itsestäni lähtemään. Kerättyäni itseni vedin toistamiseen syvään henkeä ja suljin hitaasti silmäni, koettaen ankarasti keskittyä kylmään ja kosteaan ympärilläni. Hiljalleen oloni alkoi helpottua ja vaikka minua värisytti edelleen, olin valmis tekemään uhrauksia oppiakseni jotain uutta ja tärkeää.
// Tuhka?
// 642 sanaa
