Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Avasin silmäni loputtomasti siintävän järven rannalla, jonka tasainen ja kiireetön liplatus soi korvissani pehmeän hurmaavasti, kuin se olisi kaikkein kaunein kuulemani ääni. Kastoin poltetun punasaven väristä tassuani varovasti liikkuvaan rantaveteen ja sain tuntea veden märän, mutta erittäin miellyttävällä tavalla lämpimän lipaisun, joka kurottautui varpaitteni väliin asti. Vesi ei ollut tällaista oikeasti, näin loputonta ja miellyttävää, ei ainakaan Kuolonklaanin reviirillä. Nykyään en enää ihmetellyt heräämistäni mitä erikoisimmista paikoista, jotka olivat minulle kukin vieraampia ja vieraampia. Aina, kun olin tottunut vanhaan kohtaamispaikkaamme, löysin itseni uudesta seuraavalla kerralla. Kettuaskeleen mukaan mihinkään elottomaan ei saisi kiintyä liikaa.
Käännähdin ympäri nähdäkseni taakseni ilmestyneet kissat, joiden kasvot olivat minulle jo tutummat kuin osasin ensimmäisellä tapaamiskerrallamme odottaa.
”Mukava nähdä taas Kettuaskel ja Laineloiske”, tervehdin kaksikkoa. Punaruskean ketunväritystä muistuttavan turkin omaava sähkösilmäinen kolli hymyili tuttuun tapaansa vinosti. Hänen vino hymynsä sisälsi kohteliaisuutta ja todellista hyväntuulisuutta tapaamisestamme. En ollut koskaan nähnyt Kettuaskelta vihaisena ja aloin jo epäillä kykenikö hän siihen. Muuten kuitenkin hänellä oli laaja tunteiden kirjo ja hänen seurassaan oli aina aistittavissa jonkinlaista häneen kuuluvaa alakuloisuutta.
Laineloiskeen kasvot loistivat ystävällisinä, kuten aina ja hänen vaaleanvihreät silmänsä säkenöivät kuin viherlehden lehtien takaa paistava aurinko.
”Arvaatko miksi olemme tänään täällä rannalla?” Laineloiske kysyi vakavoituen, ikään kuin hieman pettyneenä. Hänen äänensä oli tiukka. Arvasin kyllä. En ollut muistanut ollenkaan Laineloiskeen käskyä tehdä vedestä ystävääni, vaan unohtanut sen päivien askareiden takia.
”On minulla veikkaus. Yrität varmaan muistuttaa minua siitä uimataidosta. Olen pahoillani, että unohdin sen”, pahoittelin ja kohtasin nuoren naaraan katseen nöyrästi.
”Minttutassu. Se ei tosiaankaan ole unohtamisena arvoinen asia”, Kettuaskel naukui kuin miettien jotakin kiperää muistoa. Pian alkoi kuulostaa samalta, kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta vain moninkertaisemmin. Ääni oli valtava vesiputouksen kohina. Aluksi se teki oloni vain kotoisammaksi, mutta pian sisälläni alkoi kasvaa suuri kauhistuksen kerä, kun huomasin veden pinnan nousevan. Hapuilin katseellani Kettuaskelta ja Laineloisketta, mutta he olivat kadonneet näkyvistäni. Vesi alkoi nousta jo vastakarvoihini asti ja ihan kuin äsköinen maaläikkä, jolla olimme seisseet olisi kadonnut. Vesi oli saartanut minut. Olin hukassa, ei olin hukkumassa. Minun pitäisi tehdä jotain! Mikseivät Kettuaskel ja Laineloiske pelastaneet minua? Tämähän oli vain unta, enhän minä voisi kuolla. Hätä alkoi kuitenkin kasvaa kun vesi alkoi kurottua kaulaani asti ja vaikka kuinka yritin pitää päätäni pinnalla, vesi alkoi tavoitella kuonoani. *Olisi pitänyt opetella uimaan.* Kirosin mielessäni, kun enää kuononi oli kosketuksissa ilman kanssa. Samassa kaikki palasi kuitenkin ennalleen. Istuin Kettuaskeleen ja Laineloiskeen kanssa kuivalla ja vihreällä maapläntillä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kulmani olivat kurtussa.
”Joko nyt ymmärrät uimataidon tärkeyden?” Laineloiske tuhahti, hieman ärsyyntyneenä siitä, että joutui näyttämään kaiken tämän uskoakseni, kuinka tärkeä taito se oikeastaan oli. Nyökkäsin räpytellen silmiäni, jotta saisin sen karvoja nostattaneen tilanteen mielestäni.
”Etsin heti huomenna käsiini kissan, joka osaa uida”, vannoin arvokkaasti kohentaen ryhtiäni ja katsoen ensin naaraan ja sitten kolli soturin silmiin tiukasti, jotta he ymmärtäisivät, että minä pitäisin lupaukseni jos sellaisia tekisin.
”Hyvä. Tänään meillä ei ollut sinulle muuta, mutta huomenna meillä on luvassa matka taaksepäin siihen aikaan, kun minä olin vielä osa Varjoklaanin kokoonpanoa. Tarkemmin käsittelemme Kuolonklaanin lähtöä. Huomiseen.” Kettuaskelen ääni oli pehmeä ja hiljainen. Nyökkäsin vielä hyvästeiksi, ennen kuin kaksikko kääntyi ja kävelivät pois samalla haihtuen ilmaan pölyhiukkasina. Suljin silmäni ja kun avaisin ne uudestaan, löytäisin itseni kotimetsästäni missä rakas perheeni ja ystäväni olivat.
Raotin silmiäni ja heräsin aamun raikkauteen. Viimeiset ajatukseni unessani saivat minut ajattelemaan. Kun Eloklaani perustettaisiin, pitäisikö minun hylätä perheeni…? Nielaisin. Yhtäkkiä minua oli alkanut heikottaa. Emoni, isäni, ystäväni. Kaikki jäisivät tänne. Kurkkuani kuristi ja kasvoilleni vääntyi ontto ilme. Silmistäni loisti alakuloisuus, vaikka yritin peitellä tunteitani. Tätä en voisi purkaa kenellekään, sillä siihen liittyi salaisuus, joka minun olisi pidettävä. Mihin minut oli sotkettu? Halusin vain tavallisen elämän perheeni kanssa. Pudistin päätäni ja röyhistin rintaani yrittäen muuttaa suhtautumistani. Tämä oli tärkeä tehtävä ja jostakin syystä minut oli valittu tehtävään. Minun pitäisi hoitaa se loppuun.
Olin ajatuksissani tassutellut leirin keskustaan ja nyt seisoskelin orvon näköisenä. Vatsaani väänsi ja minua muutenkin oksetti. En halunnut luopua kaikista läheisistäni. Näin sivusilmällä luokseni tassuttavan Pähkinätassun ja väänsin kasvoilleni teennäisen hymyn. En voisi kiintyä häneenkään enempää.
”Huomenta Minttutassu!” Pähkinätassun ääni oli reipas ja hänen korvansa olivat hyväntuulisena pystyssä. Kollin ääni oli hieman epäselvä tämän suussa roikkuvan varpusen takia.
”Huomenta”, naukaisin tarkoituksettoman vaisusti ja yritin heti korjata tilanteen teko pirteällä olemuksella.
”Otatko sinä?” Pähkinätassu kysyi kohteliaasti ja vilkaisi minua kysyvästi. Pudistin päätäni.
”Kiitos kuitenkin tarjouksesta.” Huomasin kuinka isäni lähestyi leirin keskustaa päättäväisen kevein askelin, hänen silmissään loisti itsevarmuus, kun hän kajautti ilmoille kutsuhuudon klaaninkokoukseen.
Siirryimme Pähkinätassun kanssa sivummalle. Näin hänen kerran vilkaisevan minua huolestuneenoloisena kulmiensa alta. Iloisuuteni ei ollut tarpeeksi aidonoloista, olisi tehtävä sille jotain. Onneksi Pähkinätassu ei kehdannut kysyä mitään, kun klaaninpäällikkö oli puheenvuorossa.
”Haahkatassu, astu eteen.” Nyökkäsin itsekseni. Haahkatassu olikin ollut jo liian vanha oppilaiden pesään, luultavasti Haaskatassukin saisi soturinimensä. He olivat jo tarpeeksi vanhoja sotureiksi. Kuuratassu oli saanut jo jonkin aikaa sitten soturinimensä ja hänet tunnettiin Kuuraturkkina. Katselin, kuinka suuri ja kellanpunainen kolli astui eteen. Isän sanottua tutut soturiseremonian sanat hän lausui:
”Haahkatassu, sinut tunnetaan tästä hetkestä lähtien Haahkasurmana.” Klaani alkoi hurrata uuden soturin nimeä ja niin tein myös minäkin. Arvaukseni osui oikeaan, seuraavan esiin pyydettiin Haaskatassu ja hän sai nimekseen Haaskamielen. Klaani osoitti suosiotaan uusille sotureille ja heidän tuttunsa kerääntyivät heidän lähelleen henkilökohtaisempiin onnitteluihin. Kun kokous oli päättynyt, käännyin taas ystäväni puoleen ja kysyin:
”Tiedätkö yhtään, ketkä tässä klaanissa osaavat uida?”
//Pähkinä? Sori Untuva kun vein Mintun pois, tuon Taivaan sen luo sen seuraavas tarinas 😀
863 sanaa
