Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Aurinko oli laskenut, ja olin jo siirtynyt sotureiden pesään nukkumaan. Päivä oli mennyt kahdessa partiossa, ja nyt lihaksiani särki. Olin noussut ennen auringonnousua, enkä ollut aurinkohuipun aikaan saanut nukuttua, kiitos tukahduttavan kuumuuden.
Viimeisin keskusteluni Väärävarjon kanssa oli saanut minut toden teolla miettimään asioita. Kolli oli kysynyt minulta yhden kysymyksen, johon en ollut tiennyt vastausta. Hän oli kysynyt, että rakastanko todella Henkäysvarjoa. En tainnut edes tietää, miltä rakkaus tuntui.
Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun korviini kantautuivat pääaukion äänet. Puheensorinaa ja joitakin huudahduksia. En olisi muuten vaivautunut katsomaan, mutta kun pesässä makaavat soturit siirtyivät vaivihkaa ulos pesästä, myös minun mielenkiintoni heräsi. Mitä oikein oli meneillään?
Vaivattomasti kampesin itseni pystyyn ja huokaisin. Venyttelin. Kai sitä myöhemminkin ehtisi nukkua, tuskin tässä kauaa menisi.
Työnsin pääni ulos pimeästä pesästä miltei yhtä pimeälle aukiolle. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet pääaukiin ympärille, ja vain kuunvalo valaisi muuten niin pimeää leiriä. Vesiputous pauhasi sotureiden pesän takana, mutta siihen ääneen kuolonklaanilaiset olivat jo tottuneet, joten se ei häirinnyt. Suuri osa kuolonklaanilaisista vaikutti jollain tapaa kauhistuneilta ja säikähtäneiltä. Käännyin kohti Punatähteä, joka raahasi jotakin kohti pääaukion keskusta. Ei, ei jotakin, vaan jotakuta.
Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun katsoin päällikön raahaamaa kissaa. Toivoin nähneeni väärin. Mutta kun päällikkö pääsi lähemmäksi, tiesin mitä oli tapahtunut. Punaruskea päällikkö laski rähjääntyneen, verisen kissan ruumiin leirin kovalle, auringon lämmittämälle kivipohjalle.
Seuraavat hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden ajan. Rintaani puristi ja henkeäni ahdisti. Yritin haukkoa happea, mutta tuntui kuin se olisi jäänyt jumiin jonnekin pääsemättä keuhkoihini saakka. Halusin juosta pois. Vihreät silmäni olivat kohdistuneet maassa makaavan Jyrkänneloikan elottomaan ruumiiseen. Tummanharmaan soturin vihreät silmät olivat auki, ja niiden katse oli lasittunut. Kuulin jonkun sanovan jotakin, mutta sanat sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat epämääräiseksi meteliksi. En ollut varma, mutta joku saattoi laskea häntänsä lavalleni. Katseeni pysyi tiukasti isäni ruumiissa.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin säröilevällä äänellä ja nostin katseeni Jyrkänneloikasta Punatähteen, joka seisoi yhä soturin ruumiin yllä. Kyyneleet sumensivat näköni, ja pian päällikkö oli vain punaruskea, utuinen läntti pimeässä leirissä.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, päällikkö lupasi. Vastaus ei riittänyt minulle. Minulla oli oikeus tietää, mitä minun isälleni oli tapahtunut. Mutta koska en tietenkään voinut väittää Punatähdelle vastaan, minä myönnyin.
Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. Minun isäni oli kuollut.
En muistanut illan seuraavista tapahtumista mitään. Seuraavan kerran heräsin leirin pääaukiolta Jyrkänneloikan ruumiin vierestä. Makasin pienessä kerässä suurikokoisen soturin vatsan suojassa. Olin kuin pieni pentu, joka haki turvaa isästään, kuolleesta isästään. Painoin kuononi soturin veriseen turkkiin. Yritin löytää rautaisen veren hajun takaa isäni ominaistuoksun. Halusin haistaa sen vielä kerran.
Yö oli kulunut, ja taivas kirkastui hiljalleen. Aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissoja parveili pääaukiolla, osa heistä makoili Jyrkänneloikan ruumiin lähellä. Kissat kunnioittivat kuollutta soturia, ja toivottivat hänelle näin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
“Otan osaa”, tutun kissan ääni kuului selkäni takaa, ja käännyin hänen suuntaansa. Väärävarjo seisoi edessäni ja katsoi minua aidosti pahoillaan. Tässä vaiheessa ymmärsin, miten säälittävältä minun täytyi muiden silmissä näyttää.
Olin itkenyt tässä koko yön, surrut peittelemättä isäni kuolemaa. Kaikki olivat nähneet minut näin heikkona. Minun olisi pitänyt olla vahvempi. Vilkaisin Jyrkänneloikkaa, ja suru viilsi sisimmässäni. Olisin halunnut taas itkeä, mutta pakotin ilmeeni pysymään tasaisen vakavana. Nostin jälleen katseeni valkoiseen, elävään soturiin.
“Kiitos”, vastasin rauhallisella äänellä ja pakotin ääneni pysymään tasaisena. Väärävarjo katsoi minua hetken ajan silmiini. Aivan kuin soturi olisi etsinyt katseestani jotakin. Sitten hän kai kyllästyi ja nousi ylös. Väärävarjo käänsi minulle selkänsä. Ellei leirissä olisi ollut muita kissoja, olisin voinutkin romahtaa. Mutta tiesin, että minun täytyi pysyä kovana. Jokainen soturi itki joskus, mutta suruun ei saanut jäädä vellomaan.
Yön jälkeen tuli aina aamu, jolloin auringonsäteet veisivät surun mukanaan. Se oli kuin aalto, joka huuhtoi rantahiekkaan painuneet tassunjäljet pois.
Käännyin vielä kerran Jyrkänneloikan ruumiin puoleen. Painoin kuononi hänen turkkiaan vasten. Kalman haju oli jo tarttunut soturin turkkiin. Veren ja kuoleman hajun seasta oli miltei mahdotonta haistaa kollin ominaistuoksua, mutta tein kuin teinkin sen. Vedin viimeisen kerran keuhkoni täyteen Jyrkänneloikan tuoksua. Sitten nostin pääni ylös ja nousin seisomaan. Katsahdin soturia vielä kerran. Mielessäni hyvästelin hänet ja toivotin hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
Sitten minä käännyin. Kävelin kohti sotureiden pesää, enkä enää vilkaissut taakseni. Aamu oli tullut, ja minä olin jättänyt surun taakseni.
Palasin pääaukiolle aurinkohuipun aikaan. Nyt leirin pääaukiolla parveili vain eläviä kissoja. Jyrkänneloikka oli viety haudattavaksi leirin ulkopuolelle. Sisälläni riehui suunnaton tunnemyrsky. Minua heikotti, ja mitä ilmeisimmin se johtui nälästä. En ollut syönyt mitään sitten eilisen auringonlaskun. Pakotin itseni pysymään mahdollisimman normaalin ja rauhallisen näköisenä. Punatähti asteli juuri ulos parantajan pesästä. Kolli näytti olevan itse ihan kunnossa, joten hän tuskin oli käynyt paikattavana. Kenties kissa oli käynyt puhumassa parantajan tai haavoittuneiden kanssa.
Päällikkö asteli pääaukion keskustaan. Punaruskea kolli kutsui klaanin koolle kovalla huudahduksella. Minä jäin istumaan sotureiden pesän liepeille. Kissat kerääntyivät Punatähden ympärille, ja näköyhteyteni päällikköön katkesi. Olin pienempi kuin suuri osa klaanitovereistani, joten oli sanomattakin selvää, etten nähnyt heidän ylitseen. Se ei haitannut. Tärkeintä oli, että kuulisin Punatähden asian. Normaalisti olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä ja eleensä, mutta sillä ei nyt ollut väliä.
“Kuten tiedätte, Kuolonklaani on kokenut monia vastoinkäymisiä edellisten kuiden aikana. Olemme selvinneet kaikista koetuksista yhdessä. Eilen menetimme yhden omistamme. Karhumyrsky tappoi Jyrkänneloikan, ja vei yhden hengistäni”, Punatähti piti pienen tauon, ja antoi klaanille aikaa reagoida sanoihinsa.
Olin suoraan sanottuna yllättynyt. Karhumyrskykö? Tunsin vihan paisuvan sisälläni, ja kehoni alkoi täristä holtittomasti. Karhumyrsky oli tappanut minun isäni.
“Karhumyrskyn teot eivät rajoitu vain kahteen kuolemaan. Hän on murhaaja, joka on piinannut kuolonklaanilaisia jo aivan liian kauan. Karhumyrsky on kaiken pahan alku ja loppu, jonka vuoksi hän ansaitsee vain kuoleman. Ilman Sulkatassua ja Sähkötassua tuskin olisin enää tässä. He onnistuivat kukistamaan Karhumyrskyn, ja sillä tavoin he todistivat olevansa aitoja sotureita. Tulisitteko tänne eteen, Sulkatassu ja Sähkötassu?” päällikkö pyysi rauhallisemmalla äänellä.
Askeleista päätellen pentuni saapuivat päällikön luokse. En nähnyt kuin vilauksen Sähkötassun harmaasta turkista.
“Kiitoksena henkeni pelastamisesta, perun teidän rangaistuksenne. Tästä lähtien teidät tunnetaan Sulkavirtana ja Sähkötuhona. Koko Kuolonklaani arvostaa tekoanne”, päällikkö lausui ylpeällä äänellä. Päällikkö oli väärässä. Minä en arvostanut heidän tekoaan. He olivat antaneet Karhumyrskyn tappaa Jyrkänneloikan, enkä antaisi sitä heille anteeksi. Aito soturi olisi puolustanut verisukulaistaan, eikä antanut tuon kuolla.
Klaani hurrasi muutaman kerran tuoreiden sotureiden nimiä, mutta minä pysyin vaiti. He eivät ansainneet minun kunnioitustani.
“Liikkumisrajoitukset voidaan purkaa, kun murhaaja on saatu kiinni. Toivon, että jokainen teistä tulisi tänään auringonaslkun jälkeen seuraamaan Karhumyrskyn teloitusta pääaukiolle. Aion varmistaa, ettei se petturi tee enää koskaan mitään pahaa minun klaanilleni”, Punatähti julisti kovaan ääneen, ja sai kannatusta puheilleen. Kissat yhtyivät päällikön huudahdukseen. Karhumyrsky ansaitsi tämän. Hän ansaitsi kuoleman. Minä seuraisin tapahtumaa eturivissä mielelläni. Minä ansaitsin nähdä, kuinka elämä hiipuisi soturin kehosta. Jyrkänneloikka saisi jahdata häntä ikuisesti Pimeyden Metsässä.
// 1068 sanaa
