Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Väsymys painoi jo raskaita silmäluomiani, mutta minun oli pysyttävä hereillä. Aikaisin herääminen oli ollut virhe tänä aamuna, sillä tietysti Henkäystähti oli määrännyt minut alkuyöksi eloklaanilaisten vartijaksi.
Olimme voittaneet sodan kaksi kuuta sitten ja elämä Kuolonklaanissa oli melko nopeasti palannut entisiin uomiinsa. Poikkeuksellista elämästämme teki kuitenki se, että leirin ulkopuolelle oli sijoitettu kolme eloklaanilaista ja osa kuolonklaanilaisista oli muuttanut elämään Eloklaanin leiriin. Henkäystähti oli päättänyt säästää Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän henget ja ottaa kolmikon panttivangiksi. Tällä tavalla hän sai eloklaanilaiset tottelemaan itseään ja noudattamaan uusia sääntöjä, jotka Kuolonklaanin päällikkö oli itse ladellut.
Täytyi myöntää, että olin ollut hieman harmissani kuultuani Pimentovarjon siirtyvän asumaan Eloklaanin leiriin. Naaras tuntui olevan yksi niistä harvoista kuolonklaanilaisista, jonka seuraan lyöttäydyin vapaa-ajallani jopa melkein mielelläni. Hän osasi olla hiljaa ja puhua vain silloin, kun siihen oli aihetta. Lisäksi hänen kanssaan keskustelu oli helpompaa kuin muiden, sillä koin Pimentovarjon ymmärtävän minua jollain tavalla enemmän kuin muut.
Suuni aukesi ties kuinka monetta kertaa haukotukseen. Kun haukotus oli ohi, ravistelin päätäni työntääkseni väsymyksen tiehensä. Minun oli pysyttävä skarppina, sillä panttivankeja ei saisi päästää pakoon. Tämä oli ensimmäinen kerta kenties koskaan, kun toivoin ilman olevan hieman viileämpi. Lämmin viherlehden yö oli juuri sellainen, joka sai minut entistä väsyneemmäksi. Oli niin rauhallista, että edes pieni tuulenvire ei käynyt metsässä. Minun oli kärsittävä ja yritettävä keskittyä tehtävääni. Korvani värähtivät joka kerta, kun jostain metsästä kuului rasahdus. Jokaiseen rasahdukseen oli reagoitava, sillä emme voineet sulkea pois sitä mahdollisuutta, että eloklaanilaiset olisivat aloittaneet kapinan leirissään, tappaneet siellä elävät kuolonklaanilaiset ja suunnanneet pelastamaan panttivankejamme. Mutta nyt rasahdus oli isompi. Se ei kuulunut oravalle tai muullekaan pienelle metsäneläimelle. Valpastuin hetkessä ja viritin jokaisen aistini. Mikä ikinä metsässä talloikaan oli lähellä. Yritin etsiä katseellani kivikkoisen metsän seasta merkkejä lähestyvästä vihollisesta, muttei ketään tai mitään näkynyt. Ilma oli lähestulkoon paikoillaan, joten tuuli ei tuonut mukanaan metsässä rämpivän otuksen hajuja.
“Meidän pitäisi varmaan käydä katsomassa, että mikä siellä on”, vierelläni seisova Pyräkkäpiru naukaisi vaihtaessaan asentoaan mukavampaan. Vilkaisin nopeasti Pimentovarjon poikaa, mutta käänsin nopeasti katseeni takaisin äänen suuntaan. Eläin liikkui edelleen, muttei tullut näkyviin. Vilkaisin toisella puolellani ketunmitan päässä seisovaa Latvaruusua, joka oli myös nostanut päänsä ylös ja etsi katseellaan äänen pitäjää.
Ravistelin päätäni vastaukseksi Pyräkkäpirulle:
“Ei, meidän on pysyttävä vartiossa. On liian iso riski lähteä liikkeelle. Jos se on vihollinen, ei ole mitään järkeä näyttäytyä ensin.”
Pyräkkäpiru ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kurtisti epäilevästi kulmiaan ja käänsi katseensa takaisin yhä jatkuvien äänten suuntaan.
“Eikö kuitenkin olisi järkevämpää käydä katsomassa? On hiirenaivoista odottaa tässä että vihollinen löytää meidät, jos tuolla todella on jokin oikea uhka”, kolli tokaisi selkä minuun päin. Siristin silmiäni hiukan ärsyyntyneenä. Kolli oli selvästi perinyt emonsa sinnikkyyden, mutta eräs tärkeä ominaisuus oli jäänyt perimättä Pimentovarjolta: kunnioitus vanhempaa soturia kohtaan.
“Minä sanoin, että me pysymme tässä”, kuiskasin terävällä äänellä tummaturkkiselle kollille. Enempää emme ehtineet puhua, kun kivien takaa käveli esiin suuri, ruskeaturkkinen ja sarvipäinen otus. Lihakseni jännittyivät ja painauduin maata vasten. Samoin teki myös Latvaruusu, mutta Pyräkkäpiru pysytteli visusti istuma-asennossa. Tunnistin eläimen peuraksi; niitä ei liiemmin ollut Kuolonklaanin reviirillä näkynyt, mutta jostain syystä tämä yksilö oli päättänyt eksyä metsäämme. Eläin oli minulle varsin tuntematon, enkä ollut täysin varma oliko se uhka vai ei. Siksi oli parasta pysyä aloillaan ja odottaa, että se jatkaisi matkaansa ja menisi pois.
//Pyräkkäpiru?
