Lehtipentu
Kirjoittaja: Rita
//Lehti kutsuu täs Mäntyviikseä Puuviikseksi et ei oo mikään vieras kissa kyseessä 😀
Raotin silmiäni hieman. Oliko jo aamu? Pentutarhan hämärässä valaistuksessa oli vaikea erottaa yötä päivästä. Ei sillä et minun olisi tarvinnut. Minä vain nukuin, söin ja olin Tipupennun kanssa välittämättä oliko yö vai päivä. Elämä tuntui vähän… tylsältä. Olihan leikkiminen ihan kivaa, mutta aika kävi välillä pitkäksi. Halusin jo olla iso. Oliko tässä kaikki, mitä pienenä voisi tehdä? Pentutarhassa oli kyllä muitakin pentuja, mutta me Tipupennun kanssa emme luottaneet heihin, vaan pidättäydyimme kahdestaan. Meillä oli nyt vain toisemme. Ja ne vanhat kissat tuolla vähän peremmälläkin vain lepäsivät, enkä minä sitä paitsi edes halunnut mennä juttelemaan heille. Ties mitä kirppuja sieltä saisin! En edes saanut mennä vielä yksin leirin ulkopuolelle. Mutta niin minä olin tehnyt. Olin saanut siitä paljon nuhteita siltä isolta naaraalta joka huolehti meistä. Olin vain käynyt pienellä tutkimusretkellä veljeni kanssa. Olihan se toki johtanut aika moneen ikävään asiaan.
Hyrisin, kun kylmä pakkasviima tulvahti sisään pentutarhan suuaukosta, ja painauduin lähemmäs veljeäni vasten hakien lämpöä. Toki se musta kissa oli täällä meitä varten, mutta Tipupennun tuttu tuoksu tuntui turvalliselta, vaikken sitä tietysti hänelle koskaan myöntäisikään. Enkä sitä paitsi edes luottanut vieraaseen kuningattareen tarpeeksi, enkä mielelläni viettäisi aikaa kissan kanssa, joka oli päättänyt tuhlata elämänsä pentujen hoitoon ja tukahduttavassa pesässä makoiluun! Mikä sen naaraan nimi nyt olikaan? Puuviiksi tai jotain sellaista. Minua turhautti koko tilanne. Ennen tätä meistä oli pidetty paljon parempaa huolta! Emo ja isä olivat jopa luvanneet opettaa meille joitain taisteluliikkeitä tulevaisuudessa, mutta ei. Sen sijaan he olivat vain menneet kuolemaan. Tunsin kylmän väreen selkäpiissäni kun ajattelin heitä. Tunsin pistoksen syyllisyyttä, mutta sitäkin enemmän surua ja ikävää. Tämä tuntui epäreilulta. Ja se yövartija oli kaiken kukkuraksi pitänyt meitä aivan tyhminä, ja oli vain selittänyt jotain että he saalistivat nyt toisessa metsässä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Olin kyllä ymmärtänyt sen verran, etteivät he tulisi enää takaisin, kiitos kysymästä.
Olimme siis Tipupennun kanssa omillamme. Onneksi oli Tipupentu! Painoin turkkini vielä tiiviimmin toisen lyhyttä varten, sillä minun tuli oikeasti kylmä ohuessa turkissani. Veljeni kääntyi kuitenkin yllättäen selälleen unissaan paljastaen pehmeän vatsansa, ja minä jouduin kierähtämään sivuun, jotten jäisi hänen alleen. Suustani pääsi vahingossa pieni surkea vinkaisu, kun selkääni osui jokin. Oliko se Puuviiksen käpälä? Taisi olla. Vääntelehdin hieman, kunnes pääsin istumaan, ja nostin katseeni ylös kohti valtavaa kissaa. Kyllä, Puuviiksihän se siinä katseli minua huvittuneesti kun olin törmännyt hänen tassuunsa. Minun täytyi pysäyttää itseni pyöräyttämästä silmiäni. En minä nyt niin huvittava ollut.
”Hei, pikkuinen. Joko sinä heräsit?” tämän äänessä kuului vieno kehräys, ja minä tuhahdin. En ollut mikään pikkuinen. Eikä tämän minulle tarvinnut kehrätä. Pärjäsin aivan hyvin ilmankin tämän kehräyksiä, kiitos kysymästä. Saisi Puuviiksi painua kehräyksineen vaikka maailman ääriin! Mutta sen sijaan että olisin lausunut ajatukseni ääneen, harkitsin sanani uudestaan ja mau’uin: ”Onko jo aamu?”
”Kyllä, aurinko nousi juuri”, Puuviiksi naukui hymyillen vieläkin, ja oli jatkamassa, mutta juuri silloin sisään astui joku vanha kissa. Katseeni ponkaisi tämän luo, ja huomasin tämän kantavan kahta kuollutta riistaeläintä. Tarkkailin vanhusta, kun tämä tallusteli mustan naaraan luo.
”Tässä, Mäntyviiksi. Toin tämän sinulle”, vanha kissa laski harmaan mytyn mustan naaraan eteen. Hetkinen. Mäntyviiksi? Eikö se ollut Puuviiksi? No, aivan sama mikä hänen nimensä oli. Pääsisin täältä hämärästä maidontuoksuisesta loukosta pian pois ja pääsisin oikeisiin tehtäviin. Tai no, en oikeastaan ollut ihan varma mitä tapahtui kun täältä pääsi pois, sillä minut oli pidetty pimennossa siitä, mutta minua ainakin otti päähän että nuo muut pennut olivat päässeet minua aiemmin. Miksen minäkin voisi olla jo iso? Minusta tuntui, että Puuviiksi ja kaikki muutkin kohtelivat minua ja Tipupentua nuorempina kuin oikeasti olimme. Se ärsytti. Puuviiksi oli nyt keskittynyt keskustelemaan se vanhan kissan kanssa kun he söivät uskomattoman hyvältä tuoksuvia aterioitaan yhdessä. Halusin jo maistaa tuota taivaalliselta tuoksuvaa ruokaa, mutten halunnut keskeyttää Mäntyviiksen ateriointia. En siksi että olisin ollut kohtelias, vaan lähinnä siksi etten haluaisi joutua huomion keskipisteeksi. Pitäisi muistaa napata oikeaa riistaa tuoresaaliskasasta, jos sattuisimme menemään leiriin jossain vaiheessa. Tassuttelin poispäin kahdesta kissasta, tietämättä mitä tehdä. Päätin siis mennä herättämään Tipupennun. Hän kiittäisi minua myöhemmin, kun meillä olisi enemmän aikaa tehdä kaikkea. Kävelyni oli jo varman oloista eikä enää vaappuvaa tai hoipertelevaa niin kuin aiemmin, kun tein pienen lenkin keskellä pentutarhaa verrytelläkseni puutuneita käpäliäni. Lopulta päädyin takaisin nukkuvan veljeni luokse. Hän tuhisi onnellisen oloisena, vaikka hänen silmäluomiaan ja silmänympärystöjään varjostivatkin hurjan näköiset arvet. Jos totta puhutaan, minäkin olisin halunnut yhtä siistit arvet. Miksi Tipupentu sai tuollaiset taisteluarvet ja minä en saanut mitään? Ajattele, kuinka pelottavalta näyttäisin! Ravistin ajatuksen pois. En saisi ajatella tuolla lailla itsekkäästi. Hinta, jonka veljeni oli arvista maksanut, oli varsin kallis. Muuten olisin voinutkin, mutta Tipupentu oli sentään veljeni, ja emo aina opetti että veri sitoo kissat yhteen ja omaa sukulaistaan piti kunnioittaa.
Tietämättä mitä tehdä saadakseni toisen hereille, tökkäsin veljeäni varovasti vasemmalla etutassullani saadakseni tämän havahtumaan. Tämä vain tuhisi jotain unissaan, muttei herännyt. Yritin uudestaan, tällä kertaa kovemmin. Ei vieläkään mitään efektiä. Tuuppasin kolmannen kerran, tällä kertaa kahdella etutassullani sekä kaikella voimallani niin kovaa että tuo kaatui kyljelleen ja säpsähti hereille. Tehtävä suoritettu. Ikävä kyllä kaaduin hänen päälleen siinä samalla, ja tein pienen kuperkeikan. Ravistelin turkkini, ja nuolaisin pari kertaa rintaani, jonka lyhyet karvat sojottivat sinne sun tänne. Katsoin vierestä, miten pentutoverini suu kääntyi haukotukseen. Tämä räväytti vihreät, arpien mukana haalistuneet silmänsä auki, ja tuijotti hetken aivan väärään suuntaan. Tiedän, että minusta pitäisi tuntua pahalta veljeni sokeutumisen vuoksi, sillä seikkailuretki oli oikeastaan ollut minun ideani, mutta jostain kumman syystä omaatuntoani ei kolkuttanut hänen vuokseen. Uskoin Tipupennun olevan tarpeeksi vahva kestämään tämän.
”Huomenta, Tipupentu”, hymähdin kollille ja tökkäisin tätä kuonollani kylkeensä, jotta hän tietäisi missä olin. Minun täytyi kumartua hiukan, sillä olin jo pitkien raajojeni ansioista kooltani tätä korkeampi. Tarkoittikohan se sitä, että minusta kasvaisi iso aikaisemmin?
”Hei, Lehtipentu”, oli virkistävää kuulla veljeni ääni, kun hän kääntyi minua kohti. Hänen seuransa suotaisiin, toisin kuin Puuviiksen.
”Mitä tehtäisiin tänään?” Tipupentu kysyi vielä ääni vähän unisena. Emmin asiaa hetken. En kuitenkaan ehtinyt miettiä loppuun, kun Puuviiksi jo touhotti paikalle.
”Menkäähän leikkimään ulos leiriin”, tuo naukaisi hymy huulillaan. Miinusta alkoi jo tuntua, että tuo hymy oli pinttynyt hänen naamalleen.
”Miksi?” ääneni oli vakaa kyseenalaistaessani kuningatarta.
”Siellä on hieno sää, menkää nyt vaan. Saatte tekin vähän raitista ilmaa.” Nyökkäsin kissalle, sillä en voinut kieltää haluavani raikasta ilmaa.
”Mennäänkö?” veljeni nousi neljälle käpälälleen, ja asetin pitkän häntäni hänen lavalleen, ohjaten häntä sillä oikeaan suuntaan. Tiesin hänen pystyvän suunnistamaan melko hyvin muiden aistiensa avulla, mutta tämä oli varmin ja helpoin tapa säästää Tipupentu törmäämästä seinään ja säästää meidät kummatkin nöyryyttävältä tilanteelta. Asetuimme istumaan pentutarhan ulkopuolelle. Vedin ilmaa keuhkoihini, ja monien eri hajujen kirjo tulvahti nenääni. Nuuhkin innokkaana ympärilleni, ja huomasin veljeni tekevän samaa vieressäni. Toki minulla oli se etuoikeus, että oikeasti näin ympärilleni.
Tarkkailin katseellani leiriä, ja huomasin kissan lähestyvän pentutarhaa. Olin juuri informoimassa Tipupentua asiasta, kun tuo jo aukaisi suunsa.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” veljeni sätti. Yritin olla pyöräyttämättä silmiäni. Tunnistin nimittäin tuon kissan. Hän oli Sähköpentu -tai siis Sähkötassu-, nykyinen Kuolonklaanin oppilas, joka oli ollut vielä pentutarhassa, kun olimme olleet aivan pieniä. Mutten kuitenkaan maininnut mitään asiasta, jotten nolaisi veljeäni. Ja hänellä oli hyvä pointti. Miksi Sähkötassu pyrki pentutarhaan? Kohensin ryhtiäni aavistuksen, ja katsoin oppilasta kylmänviileästi.
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?” puhuin rauhallisella äänellä, eikä ilmeestäni kyennyt lukea, mitä ajattelin.
”Ja mikä”, jatkoin, ”on asiasi? Eikö sinun pitäisi olla tekemässä oppilaidentehtäviä?” En oikeastaan ollut varma, mitä oppilaat tekivät, mutta joitain askareita heidän täytyi varmasti tehdä.
//Tipu? Sähkö?
//Sanoja 1206
