Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Korvani kääntyivät aukiolta kuuluvien äänten suuntaan. Mahlatassu oli varmasti jo palannut! Pomppasin pystyyn ja riensin pesän poikki aukiolle. Kuulin Villipennun seuraavan perässäni, mutta olin liian tohkeissani jäädäkseni odottamaan häntä. Minun oli saatava kertoa Kalmakuusta parhaalle ystävälleni!
Kermanvärinen kolli seisoi aukiolla. Hänen ympärillään oli kissoja… Ei, ei Mahlatassun ympärillä, vaan jonkun, joka makasi maassa. Jälleennäkemisen riemu jäi lyhyeksi, kun viimein tajusin, mistä oli kyse. Maassa makaava kissa oli Minttuvarjo – vaalean punaruskean naaraan alle oli kertynyt tummanpunainen verilammikko. Hänen kylkensä eivät enää kohoilleet hengityksen tahtiin. Soturi oli täysin eloton.
Mahlatassun katse tavoitti minut. Se oli täynnä surua. Hän oli selvästi murheen murtama. Oppilas käänsi päänsä poispäin. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja tassuttelin kollin luo. Painauduin hänen lämmintä kehoaan vasten lohduttavasti. Villipentu seisoi vähän matkan päässä meistä. Hänkin oli painanut päänsä alas.
Klaanin varapäällikkö Surmakynsi oli kyyristyneenä kuolleen tyttärensä ruumiin ylle. Olin tottunut näkemään hänet pelottomana ja vaaraa kaihtamattomana soturina, mutta nyt hän näytti pieneltä ja hauraalta. Tuska oli käpälinkosketeltavaa, ja se leijui raskaana ilmassa, ihan niin kuin tummat myrskypilvet ennen sadetta.
Tunsin itseni ensimmäistä kertaa avuttomaksi. Ystäväni suru oli musertavaa, enkä voinut tehdä mitään saadakseni hänet jälleen hymyilemään. Minäkään en voinut hymyillä. Naamani tuntui turralta. Mikä minua vaivasi?
Joku laski hännän selkäni päälle. Nostin katseeni Ruostekukan oransseihin silmiin, jotka olivat kohdistuneet Minttuvarjon liikkumattomaan hahmoon. Kuningatar nykäisi minua hellästi. Vilkaisin Mahlatassun suuntaan, mutta kollin katse oli yhä maassa. Katsoin häntä surullisena, kun Ruostekukka lähti ohjaamaan minua takaisin pentutarhalle päin. Villipentu kulki kannoillamme.
”Miksi me emme saa mennä aukiolle?” Sammalpentu kuului kysyvän. Työnnyin sisälle pentutarhaan Ruostekukan edellä.
”Siellä ei ole teille mitään nähtävää. Nyt nukkumaan”, Mäntyviiksi komensi ja painoi tyttärensä pään hellästi sammalille.
Raahustin omalle nukkumapaikalleni. Juuri nyt se ei tuntunut niin erityiseltä. Minttuvarjon kuolema tuntui varjostavan kaikkia ja kaikkea. Käperryin kerälle sammalille ja hautasin kuononi tassuni alle. Mahlatassu kaihersi yhä mieltäni. Toivoin hänen olevan kunnossa.
”L-Lauhapentu?” Villipentu oli seisahtunut eteeni. Hän katseli minua murheellisen näköisenä sinisillä silmillään. Tein naaraalle tilaa sammalillani.
”Voit nukkua kanssani, jos haluat”, tarjosin hymyillen heikosti. Ainakin voisin auttaa edes jotakuta, jos en Mahlatassua.
//Villi tai Mahla?
//338 sanaa
