Särötassu
Kirjoittaja: Saaga
Kävelin partion perässä kohti nummia. Säihkysielu käveli vierelläni ja Lampiväre sekä Hämärähalla edessämme. Tällä kertaa luvassa olisi pelkkää saalistusta.
“Miten sinulla menee?” Säihkysielu kysyi. Muistini heitti minua hiirenkorvan harjoituksiin, kun olin kaveerannut kermanvärisen kollin kanssa.
“Eipä mitenkään kummemmin. Entä sinulla?” vastasin vältellen soturin katsetta. Sen jälkeen, kun toisesta oli tullut soturi olimme jutelleet harvemmin. Se ehkä joko johtui Säihkysielun kasvaneesta valta-asemasta tai sitten siitä, että olin vain nykyisin epäsosiaallisuuden perikuva ja tuskin avasin suutani edes mestarilleni. Johtuiko tämä sitten minun ja Tuiskutassun riitaisesta suhteesta vai vain väsymyksestäni, sitä en tiennyt.
“Minulla menee hyvin”, Säihkysielu tokaisi.
En osannut vastata, mutta minun ei tarvinnut, koska pääsimme perille ja hajaannuimme. Jouduin Lampiväreen kanssa kaksin vaikka olisin halunnut mieluummin Säihkysielun seuraan. Toisaalta hän oli mestarini ja minun oli tarkoitus harjoitella hänen kanssaan eikä Säihkysielun kanssa.
Leirissä palasin Säihkysielun seuraan puoliksi vahingossa.
“Haluatko syödä yhdessä?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja seurasin toista leirin reunalle. Säihkysielu laski kanin, jonka oli valinnut tuoresaaliskasasta ja kävi sen vierelle kyyryyn. Hivuttauduin hänen viereensä niin, että turkkimme tuskin koskettivat toisiaan, mutta tunsin silti tuon lämmön. Kävin jänösen kimppuun.
Syötyämme jäimme kyyhöttämään vierekkäin leirin laidalle. Olin ajan saatossa hivuttautunut lähemmäs, sillä kollin pehmeä lämmin turkki houkutteli niin kovasti. Halusin vain nojata häneen.
“Olet ollut aika hiljainen”, Säihkysielu huomio ääneen ja katsahti minuun.
“Voin minä puhuakin, jos haluat”, vastasin ja virnistin hienoisesti.
“Ei sinun tarvitse, jos et tahdo. Halusin vain varmistaa, että olet varmasti kunnossa”, kolli vastasi. Minusta tuntui oudolta, kun hän sanoi noin. Tuntui ihan siltä kuin joku välittäisi.
“Olen kunnossa, lupaan”, nau’uin ja pohdin hetken, “Näin viimeyönä outoa unta.”
“Niinkö? Minkälaista unta sitten näit?”
“Näin unta yhdestä kissasta. Olimme ulkona keskellä lehtikatoa ja meinasimme jäätyä kuoliaksi”, kerroin. Jätin kuitenkin suosiolla mainitsematta, että kissa, josta olin nähnyt unta oli rakas sisko-parkani, jonka kanssa en ollut puheväleissä.
“Kuulostaa pelottavalle”, Säihkysielu naukui. Sain hänestä niin välittävän auran. Tunsin sisälläni myös jotain muuta, iloa. Taidankin viihtyä tämän kollin seurassa, pohdin itsekseni ennen vastaamista.
