Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Hiirenkorvan alun suurista harjoituksista oli ehtinyt jo kulumaan puolitoista kuuta. Sää oli muuttunut sillä aikaa mukavammaksi, kun lumet olivat jo melkein sulaneet kokonaan ja kaikkialla alkoi näyttämään vihreämmältä. Aurinko lämmitti turkkiani puiden lomitse, kun johdin saalistuspartiota syvemmälle metsään. Mitä tiheämmäksi havumetsä ympärillämme muuttui, sitä enemmän varjopaikoissa näkyi lunta ja sitä viileämmäksi ilma tuntui käyvän.
Viuhkaisin hännälläni ilmaa antaen muulle partiolle merkin pysähtyä. Käännyin katsomaan toisia. Raparperipistos ja Tattihalla katsoivat takaisin. Tattihalla oli päässyt soturiksi ennen suuria harjoituksia, enkä oikein ollut perillä kollin ajatuksen juoksusta. Tämä vaikutti hyvin herkältä, sillä soturi saattoi ottaa ties mitä itseensä. En oikein välittänyt sellaisista kissoista, jotka eivät pystyneet pitämään puoliaan tai ottivat itseensä jokaisesta asiasta, mitä ei välttämättä edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Raparperipistos taas oli tullut tutuksi suurissa harjoituksissa. Olimme tulleet aina toimeen, eikä minulla ollut niin inhottavaa hänen seurassaan kuin muiden. Se sentään vaati jo jotain.
“Tavataan tässä ennen aurinkohuippua, niin ehdimme viemään tuoresaaliin ennen aurinkohuipun partioiden lähtöä”, sanoin ja vilkaisin vielä erikseen keltasilmäistä kollia. Tämä säpsähti hieman tuiman katseeni alla, mutta nyökkäsi sitten pienesti.
“Aloitetaanko? Turha tässä on aikaa hukata”, Raparperipistos sanoi. Naaras oli aina ollut hyvin suorasanainen, mutta sekös ei haitannut. Kyllä jokaisen soturin olisi kuulunut puhua suoraan asiansa, ja sellaisenaan, ei kierrellen tai kaarrellen.
“Selvä, eiköhän aloiteta”, tokaisin hymähtäen. Käänsin kahdelle muulle soturille selkäni ja lähdin rauhallisin askelin havumetsän siimekseen. Hetken päästä sain jo vainun oravasta. Niitä olikin paljon juuri tällä alueella. Havupuut kasvoivat niin, että niiden oli helppo vaihtaa puuta tuosta noin vain loikkaamalla. Se tietenkin hankaloitti minun puuhiani entisestään. Pysähdyin piiloon ison kiven juurelle. Kivi oli vuorautunut vihertäväksi sammaleella, joten minun oli painuttava matalaksi, ettei orava ehtisi erottaa minua ennen kuin itse ehtisin paikantamaan sen olinpaikan. Sitten huomasin sen. Talviturkki oli lähestulkoon jo vaihtunut, joten se näytti hieman repaleiselta. Lähdin vaanien lähestymään oravaa. Onneksi tuuli oli puolellani ja se henkäisi minua vastaan viiksikarvojani värisyttäen. Muuten en olisi saanut oravasta vainua ja se olisi jo ehtinyt haistaa minut. Eläin nakersi jotain poskiinsa kuusen juurella. Raksahdus. Salamannopeasti vilkaisin käpälääni, jonka olin epähuomiossa siirtänyt oksan päälle. Oksa oli murentunut kahtia varatessa sen päälle painoani ja aiheuttaen äänen, jonka oravakin oli heti huomannut. Se nosti päänsä, vilkaisi minua ja oli lähdössä pakoon. Nopeasti lähdin kohti puuta ja kiersin sen toiselle puolelle. Orava kiirehti kovaa vauhtia latvaa kohti, minä perässä. Neulaset raapivat ikävästi kylkiäni, kun ponnistelin ylemmäs. Onneksi kiipeäminen kuului vahvuuksiini. Äkkiä kokeilin onneani ja kiersin rungon toiselle puolelle. Orava oli jo juoksemassa syliini, kunnes se nopeasti vaihtoi suuntaa. Lähdin kiitämään alas aivan oravan kannoilla. Päästessäni alas maahan kompuroin ja orava katosi kynsistäni. Olin minäkin yksi hiirenaivo, sätin itseäni. Jos jokin asia vaivasi, niin se oli saalistustaitoni. En yhtä kehno ollut mitä oppilaana, mutta siltikin olin vielä soturinakin joutunut palaamaan tyhjin tassuin takaisin leiriin. Kyllä sellainen hävetti. Lehtikadon aikaan saalistuspartioissa oli ollut erityisen hankalaa. Kuitenkin nyt, kun riistaa riitti, oli paljon paremmat mahdollisuudet saada saalista.
Palatessani muiden partion jäsenten luokse roikutin hampaissani päästäistä. Aika kehno saalis tässä ajassa, mutta ainakin se oli jotain. Raparperipistos oli saanut kiinni linnun ja kaksi hiirtä. Naaras olikin etevä saalistaja. Tattihalla taas roikutti hampaissaan jäniksen poikasta. Ne olivat helpompia saada kiinni, mitä aikuiset yksilöt. Soturi oli ilmeisemmin käynyt lähempänä Lehtikuusilaaksoa, sillä jänikset viihtyivät sillä puolella paljon paremmin, mitä täällä havumetsän siimeksessä. Ehkä siksi toisen aika olikin mennyt pelkän jäniksen metsästykseen.
“Eiköhän palata takaisin leiriin!” mumisin parhaani mukaan päästäisen edelleen roikkuessa hampaissani.
“Kappas, Tuimakatse, sinäkin sait jotain kiinni”, Raparperipistos sanoi ja nappasi saaliinsa mukaansa. Tyydyin hymähtämään vastaukseksi.
Matkalla palasin miettimään viimeistä puoltatoista kuuta. Kuolonklaani oli menettänyt kaksi oppilasta joen tulvimisen takia, ja Maustetassu oli lopulta ryhtynyt erakoksi. En voinut sietää kissoja, jotka noin vain käänsivät selkänsä Kuolonklaanille. Iljettävää. Ehkä mielipiteeni oli muodostunut enemmänkin Järkäletassun kuin minkään muun yksittäistapauksen takia. Sentään olin saanut uuden yrityksen Lumikkoviiksen kanssa. Naaras oli päässyt suurten harjoitusten jälkeen jo soturiksi, kun oli osoittautunut jo hyvin valmiiksi koulutuksensa suhteen. Joukkue oli sijoittunut kolmanneksi, mikä oli parhain tulos Kuolonklaanin oppilaiden joukossa. Se kyllä vähän inhotti, miten eloklaanilaisten joukkueet olivat pärjänneet niin hyvin. Ei siinä ollut paljoa omaa joukkuettakaan kehumista. Kyllä meidän puoleltamme olisi pitänyt parempaan pystyä. Joka tapauksessa, toivoin Punatähden suovan minulle tulevaisuudessa enemmänkin oppilaita. Tuntui, että minulla oli vielä niin paljon annettavaa ja muokattavaa sillä saralla. Ei siinä, Lumikkoviiksi oli varmasti kaksin verroin parempi soturi, mitä muista koulutettavista olisi tullut. Koin todella olevani valmis kouluttamaan muitakin oppilaita. Nyt kun mestarin velvollisuuteni olivat kadonneet arki tuntui aiempaa tyhjemmältä. Olin yrittänyt täyttää sitä partioilla. Olin jopa käynyt erikseen vihjaamassa Henkäysvarjolle, että minut saisi laittaa kunnolla hommiin. Käpälissäni oli outo kutina, mitä en ollut aikaisemmin tuntenut. Minun oli saatava olla enemmän hyödyksi klaanille tai ainakin keksittävä jotain tekemistä.
Saavuimme takaisin leiriin piikkihernetunnelin kautta peräkanaa. Saaliit kävimme jättämässä tuoresaaliskasaan, joka näyttikin todella täydeltä. Lehtikadon jälkeen varsinkin. Katsoin, kuinka aurinkohuipun partiot alkoivat kerääntymään uloskäynnin luokse tekemään lähtöä. Olimme oman partioni kanssa olleet ihan aikataulussa. Nyökkäsin Raparperipistolle ja Tattihallalle hyvästiksi. Suuntasin kohti sotureiden pesää. Samapa se kai oli levähtää hieman ennen myöhempään rajapartioon lähtöä.
