Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Kuunnellessani Henkäysvarjon sanojani oloni tuntui jokseenkin voimattomalta. Ei pelkästään sen takia, että selässäni aristi edelleen laikukkaan erakon aiheuttamat naarmut tai käpälissä painava väsymys yön jäljiltä. Henkäysvarjon sanat kuulostivat omaan korvaani vain niin tekopyhiltä, vaikka kollin esitys oli varmasti kerrassaan vakuuttava muille kuolonklaanilaisille, joilla ei ollut yön oikeista tapahtumista harmaintakaan aavistusta. Yöllä mieleni oli ollut täysin tyhjä kaikesta, minua ei edes hetkauttanut se, että yksi oppilasikäinen erakko oli kuollut toimestani. Käsky tappaa erakot oli ollut vielä selitettävissä klaanin parhaaksi, mutta Punatähden murhaaminen oli asia erikseen. Henkäysvarjo oli kuitenkin Kuolonklaanin tuleva päällikkö, eikä minulle ollut homma eikä mikään pitää suutani kiinni. En olisi ikimaailmassa pystynyt – saatikka halunnut – toteuttaa sellaista tekoa, mihin entinen mestarini Pimentovarjo, tämän poika Kaamoskukka ja Jääviilto olivat sortuneet. Punatähden kuolema ei ollut kuulunut niihin suunnitelmiin mihin olin suostunut. Se sai minut toivomaan, että Pimeyden Metsä näki minut erillään tapahtuneesta. Niin kuin olinkin. Minun teki pahaa katsoa punaruskeaa kollia, joka oltiin tuotu leiriin. Toki päällikkö oli jo vanha ja johtanut Kuolonklaanin läpi monen monta vuodenaikaa, mutta se ei silti saanut minua hyväksymään toisten tekoa. Sain kiittää onneani kivikasvoisuudestani, sillä Henkäysvarjon tai kenenkään muunkaan oli mahdotonta päätellä, mitä ajattelin. Heille olin uskollinen liittolainen, joka oli hoitanut ohjeistetun hommansa – sitähän minä oikeasti olinkin. He eivät kuitenkaan arvanneet, etten tulisi enää ikinä arvostamaan Punatähden kuolemaan osallisia. Mutta sitä he eivät tulisi huomaamaan minussa, siitä pidin kiinni. Ulkoisesti arvostaisin Henkäysvarjoa, vaikka sisimpäni neuvoi muuta. Se riittäkööt Pimeyden Metsälle.
”Kuolonklaani selviää tästä kyllä, vaikka menetys onkin valtava. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kenenkään elämä maan päällä ole ikuinen”, Henkäysvarjo päätti kokouksen. Jos raidallisen kollin valtaannousu oli vaatinut näin paljon, en tiennyt mitä odottaa hänen päällikkyyskaudeltaan. Tiesin kuitenkin asemani olevan hyvä kollin silmissä, olinhan ollut mukana hänen suunnitelmissaan, ja olin sentään syntyjäni puhdasverinen kuolonklaanilainen. Minulla ei ollut mitään pelättävää, enkä olisi suostunutkaan pelkäämään omassa klaanissani. Mitä se sellainen olisi ollut olevinaan.
Hehkuaskel oli saanut minut lupautumaan tulemaan käymään hänen luonaan vielä kerran, jotta naaras saisi vielä tarkistuttaa ilkeät naarmuni. Minua parantajalla käynti risoi, siellä aina haisi ja se toi muistoja mieleen Tiputassusta. Jääviilto oli myös määrätty parantajan pesälle, enkä halunnut törmätä häneen. Punaruskea soturi oli kuitenkin ollut muiden mukana kuuntelemassa Henkäysvarjoa ja oli edelleen aukiolla. Livahdin nopeasti yrtinhajuiseen parantajan pesän hämäryyteen, jonne Hehkuaskel oli sen suulta jo ehtinyt kömpimään.
”Käy tuohon istumaan”, pikimusta naaras naukaisi ja ohjeisti minut paikalleni. Istuuduin alas selkä parantajaan päin ja tämä levitti jotain outoa selkääni. ”Kyllä nämä paranevat omia aikojaan.”
Nyökkäsin nopeasti ja jatkoin matkaani ulos pesästä. Askeleeni tuntuivat raskaalta, sillä unta ei ollut lähes ollenkaan alla. Minua kohti kulki Leppätassu. Punatähti oli antanut minulle oppilaan vasta vähän aikaa sitten, ja aioin todella tehdä kaikkeni sen eteen, että Leppätassusta tulisi hyvä soturi Kuolonklaanille. Se oli vähintä mitä pystyin tekemään.
”Onko tänään harjoituksia?” oppilas oli tänään vähäsanaisempi kuin yleensä. Tämän äänikin oli hiljainen ja hivenen käheä. Ruskeasilmäinen kolli näytti olevan hyvinkin suruissaan päälliköstä, enkä yhtään ihmetellytkään. Oppilas vaikutti siltä, ettei hänen harjoittelustaan tulisi tänään mitään. Ehkä oli ihan oikeutettua antaa toiselle vapaata.
”Ei ole. Käy viemässä pentutarhaan tuoresaalista, saat syödä sitten itse”, tokaisin toiselle. Leppätassu naukaisi myönteisen vastauksen ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Leppätassu puhui yleensä jatkuvasti taukoamatta, joten kieltämättä oli mukavampi nähdä nuori oppilas hiljaisempana. Toisaalta syynä oli järkyttyminen päälliköstä, ja tuskinpa tätä jatkuisi pidempään. Pian joutuisin jo kestämään jatkuvaa puheensorinaa korvani juuressa. Ajatus palaamisesta arkeen kyllä virkisti mieltä, jos jokin siihen edes pystyi. Tämän yön halusin mielelläni siirtää taka-alalle ja jatkaa elämääni. Se ei vain tainnut olla hetkeen mahdollista.
Silmäluomeni alkoivat tuntumaan entistä raskaammilta, enkä enää meinannut pysyä hereillä. Minun oli suorastaan pakko astella hitain askelin soturien pesään, jossa laitoin heti pitkäkseni. Minulla oli aikaa levätä, kun ei ollut partioitavaa ja olin juuri antanut oppilaalleni vapaata. Joka tapauksessa tulisin valvomaan seuraavankin yön, joten uni tulisi tarpeeseen. Eikä minun tarvinnut paljoa vaivata päätäni ajatuksilla, kun jo nukahdin. Oli ihmeellistä, miten syvään uneen vaivuin ilman sen ihmeellisimpiä kauhukuvia yöstä. Alitajuntaisesti olinkin oikeuttanut tekoni erakoiden suhteen, enkä nähnyt minkäänlaista yhteyttä Punatähden kohtaloon. Sen tähden sain nukutuksi kunnolla, ja olisin valmis seuraavana yönä kunnioittamaan päällikköä hänen valvojaisissaan.
