Hiljaisuusvarjo
Kirjoittaja: Käärmis
Hiljaisuusvarjo esitteli pojalleen leiriä hyvän tovin ja sen tehtyään vei tämän väsyneen pienen veijarin emonsa luokse pentutarhaan lepäämään.
Hiljaisuusvarjo tassutti ulos pentutarhalta ja kulki heti kohti sotureiden pesää. Häntä väsytti, vaikka ei ollutkaan mielestään tehnyt kamalan paljoa sinä päivänä. Kolli siis meni lepäämään, jotta saisi energiansa takaisin.
Päästyään sisään pesään, valkoruskea kolli huomasi Kamomillapyörteen, jonka vierellä makasi Syöksyaskel sukien kumppaninsa turkkia. Hiljaisuusvarjon sisintä kalvoi edes katsoa. Kamomillapyörre ei näyttänyt erityisen iloiselta, mutta Syöksyaskel sen sijaan katsoi Hiljaisuusvarjoon silmissään voitonriemuinen pilke. Hän kai siis oletti, että ruskealäiskäinen kolli tuntisi suurta pettymystä, kun ei ollut saanut nättiä tabby naarasta kumppanikseen.
Hiljaisuusvarjo tassutti vain ohitse omalle makuusijalleen. Tietysti häntä edelleen harmitti, että Kamomillapyörre oli tuntunut haluavan ottaa aina Syöksyaskeleen puolen, mutta nyt asia ei tuntunut enää yhtä yksinkertaiselta. Naaras tuntui muutenkin hyvin ailahtelevalta sinä hetkenä, eikä valkoruskea kolli ollut varma oliko se hyvä vai huono asia.
Hiljaisuusvarjo painoi päänsä sammalille ja sulki silmänsä. Hän hengitti syvään tyhjentäen samalla mielestään kaiken, mitä siellä oli meneillään. Hän vain oli ja odotti nukahtamista.
Hiljaisuusvarjo löysi itsensä seisomasta leirin keskellä. Hän katseli hämillään ympärilleen ja näki lukemattomia usvaisia kissoja, joilla oli valkoiset kiiltävät silmät. Valkoruskea kolli kuuli kuiskintaa ympäriltään. Nämä usvaiset kissat puhuivat, mutta se oli hyvin epäselvää ja he puhuivat niin hiljaisella äänellä, että vaikka kolli olisi voinut saada selvää heidän puheestaan, hän ei olisi kuullut puoliakaan.
Yhtäkkiä usvaisten hahmojen läpi saapui yksi vaaleanoranssi hahmo. Hän seisoi hetken siinä silmät ummessa, kunnes avasi ne ruskeaan paloon. Vähitellen hahmo alkoi käydä myös selkeäksi. Se oli Kamomillapyörre, mutta Hiljaisuusvarjo oli tajunnut asian jo, kun naaras oli avannut silmänsä.
“Hei, Kamomillapyörre”, Hiljaisuusvarjo tervehti kohteliaasti. Kuitenkin naaras, jonka silmät hohtivat edelleen palavasti pysyi hiljaa. Hän katsoi Hiljaisuusvarjoon kauan hiljaa ja alkoi sitten kiertää häntä.
“Hiljaisuusvarjo. Miten typerä nimi. Olet muutenkin typerä kissa. En yhtään ihmettele miksi vanhempasi jättivät sinut. Jos olisit ollut minun pentuni, en minäkään olisi sinua halunnut. Voisit vain kadota, tulla teloitetuksi, kuolla, tulla karkotetuksi”, naaras sähisi kuin käärme. Hiljaisuusvarjo suoristi ryhtiään ja katsoi suoraan häntä pienempikokoisempaa naarasta.
“Tiedän, että olet valintasi tehnyt ja päättänyt Syöksyaskeleen minun sijastani, mutta sinun ei tarvitse olla julma. Minulla on nyt oma perhe ja sinun mielipiteesi ei kiinnosta minua enää yhtään”, kolli naukaisi, vaikka tunsikin kamalaa tuskaa naaraan sanoista. Hän talsi tämän ohitse ja asteli leuka pystyssä kohti tyhjyyttä.
Pian kolli astui kuitenkin kuoppaan ja imeytyi suoraan maailman lävitse ja alkoi tippua alemmas ja alemmas olemattomaan pimeyteen.
Hiljaisuusvarjo hätkähti hereille ja katsoi kylmä hiki otsallaan ympärilleen. Se kaikki oli ollut vain unta. Kaikki oli taas hyvin.
Hiljaisuusvarjo tassutti sisään leiriin. Hiirenkorva oli saapunut ja lämpimät päivät olivat saaneet hänet liikkeelle paremmin. Hän oli alkanut nauttia omasta ajastaan yksin metsässä, mutta hän myös muisti aina käydä pentutarhalla tervehtimässä Aamuraitaa ja pentuja.
Hiljaisuusvarjo huomasi Lummepennun leirin laidalla iloisesti juttelemassa muille kissoille ja Harakkapentu oli tutkimassa leirin joka kolkkaa. Nuori valkoruskea soturi kehräsi itsekseen ja tassutti Aamuraidan luokse, joka katseli pentujensa menoa pentutarhan edustalla.
“Kauanko he ovat olleet ylhäällä?” Hiljaisuusvarjo tiedusteli kuningattarelta.
“Melkein aamuauringon ensisäteistä asti. Olivat liian innokkaita lähtemään ulos, joten en saanut edes levätä sen enempää”, naaras naurahti. Hiljaisuusvarjo kehräsi.
“Minä voin pitää heitä silmällä, mene sinä vain lepäämään ja viettämään hieman ansaittua yksityistä aikaa”, kolli naukaisi. Aamuraita räpäytti silmiään kiitollisena.
“Kiitos”, hän kuiskasi vielä ja lähti tassuttamaan muualle.
“Pennut! Haluatteko leikkiä jotain?” Hiljaisuusvarjo huusi tyttärelleen ja pojalleen. Lummepentu vilkaisi häneen ja sitten oppilaisiin, joiden seurassa oli. Pieni naaras pudisti sitten hieman päätään.
“Leikin oppilaiden kanssa!” hän kertoi. Hiljaisuusvarjo ei kerennyt vastata hänelle, kun Harakkapentu olikin jo hänen tassujensa juuressa ja katsoi ylös isäänsä.
“Mitä haluat leikkiä?” Hiljaisuusvarjo naurahti katsoen poikaansa kiiintyneenä.
//Harakka?
