Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Istuin leirin pääaukiolla ja katselin pentujen puuhia. Muut pennut olisivat halunneet mukaan pääaukiolle, mutta en ollut suostunut ottamaan yhtäkään pentua lisää vahdittavaksi. Omissa pennuissani oli minulle tarpeeksi työtä, eikä muiden pentujen kaitseminen kuulunut minulle. Lehtikato oli alkanut joitakin päiviä sitten, kun ensilumi oli satanut. Se ei ollut tullut maahan saakka, mutta eilen aamulla maa oli ollut valkoinen. Olin halunnut näyttää sen pennuilleni, sillä he eivät olleet nähneet lunta aiemmin. Nyt leirin kivinen maa oli kuitenkin harmaa, koska lumi oli sulanut pois. Taivas oli pilvinen, eikä auringosta näkynyt merkkiäkään. Synkkä sää ei haitannut kolmea pentua. En jaksanut seurata kolmikon touhuja jatkuvasti. He osasivat uimisen perusteet, joten pennut tuskin hukkuisivat silmänräpäyksessä lampeen, jos he sinne joutuisivat. Eivät he siellä kauaa yksin selviäisi, mutta kuulisin heidät kyllä nopeasti. Jos pennut joutuisivat pulaan, he saisivat siitä rangaistuksen. He tiesivät sen myös itse. Minä en sietänyt kiukuttelua tai sääntöjeni rikkomista.
”Hei”, Mäntyviiksen ärsyttävän lämmin ääni sanoi, kun kuningatar istuutui viereeni. Sirpalepentu, Tuimapentu, Raparperipentu ja Mustikkapentu kirmasivat ulos pentutarhalta. Raparperipentu ei mennyt mukaan minun kolmikkoni leikkeihin, vaan mustaoranssi pentu kipitti kohti sotureiden pesää. Olin huomannut, että pentu viihtyi Mahlahallan seurassa. Arvelin, että Raparperipennusta tulisi pehmeä, ärsyttävän ystävällinen ja mukava kissa. Miksi Mäntyviiksi ei voinut kasvattaa holhottaviaan kunnolla? Pennut eivät kaivanneet lämpöä ja rakkautta, vaan kuria.
”Hei”, tuhahdin vastaukseksi vilkaisemattakaan mustaa naarasta.
”Pennut kasvavat nopeasti”, Mäntyviiksi totesi ja huokaisi hieman haikean oloisesti. Vilkaisin nyt kuningatarta, mutta pyöräytin vain silmiäni. Mitä nopeammin pennut olisivat kuusikuisia, sen parempi. Siihen ei onnekseni ollut enää montaa kuuta. Pääsisin pian takaisin kiinni omaan elämääni ja kehittymään soturina.
”Joo”, vastasin vain kylmästi. Mäntyviiksi taisi huomata, etten ollut juttutuulella, sillä naaras pysyi hiljaa. Olin juuri aikeissani siirtyä leirin toiselle puolelle, mutta Punatähden ulvaisu keskeytti aikomukseni. Päällikkö kutsui koko klaanin koolle. Ei mennyt kauaakaan, kun kissat olivat tulleet ulos pesistään viileälle pääaukiolle. Osa pörhisteli karvojaan, sillä pesän lämpö oli poissa.
”Tänään on aika nimittää yksi oppilas soturiksi. Pilvitassu, astu eteen”, punaruskea kolli pyysi. Pilvitassu astui päällikön eteen ja kohtasi tuon katseen.
”Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Pilvikuurana”, päällikkö sanoi ja nyökkäsi.
”Pilvikuura! Pilvikuura!” osa kuolonklaanilaisista hurrasi tuoreen soturin nimeä. Ikäväkseni huomasin, että myös minun pentuni yhtyivät huutoihin. Sinipentu tosin pysyi hiljaa, mutta Sähköpentu ja Sulkapentu eivät. Kun kokous oli päättynyt ja kissat palanneet takaisin pesiinsä, kävelin pentujeni luokse. Tuima katseeni kertoi kolmelle muulle pennulle, että heidän oli aika poistua. Kolmikko hyvästeli pentuni ja he lähtivät muualle.
”Hei emo”, Sulkapentu vastasi vakavalla äänellä. Naaras kai arvasi, että pitäisin heille taas puhuttelun jostain.
”Ette saa olla noin innokkaita”, totesin ja katsoin Sähköpentua ja Sulkapentua.
”Jos huudatte jokaikisen vastanimityn oppilaan tai soturin nimiä, annatte itsestänne yli-innokkaan kuvan muille. Teidän täytyy olla viileitä, ja harkita tekemisiänne tarkkaan. Voitte hurrata läheistenne nimityksissä, mutta se tulee tehdä rauhallisesti”, ääneni oli tasainen, ja ilmeeni vakava. Huomasin Sulkapennun katseesta, että pentu oli väittämässä vastaan. Siristin silmiäni, ja pentu sulki pienen suunsa ja nyökkäsi.
”Lupaan, etten tee sitä virhettä toiste. Olen hillitympi seuraavalla kerralla”, Sulkapentu myöntyi ja painoi päänsä alas. Sähköpentu nyökkäsi merkiksi, että hän oli samaa mieltä sisarensa kanssa. Sinipentu oli keskittynyt johonkin muuhun. Olisin voinut valittaa siitä, mutta en jaksanut. Sinipentu oli erilainen. Häntä ei kiinnostanut muiden kissojen seura, vaan hän viihtyi omissa oloissaan. Ehkä oli hieman outoa pitää ötököistä ja kaikesta muusta kummallisesta, mutta en jaksanut enää valittaa asiasta. Niin kauan, kun pentu pysyi poissa ongelmista ja suoriutui kiitettävästi kaikesta mistä piti, minä olin tyytyväinen.
Kävelin pois pentujen luota, ja kolme muuta pentua palasivat nopeasti heidän luokseen.
”Piditkö taas puhuttelun? Mistä tällä kertaa?” Henkäysvarjon ääni kysyi. Kolli oli tullut jostakin kaatuneen kuusen takaa, ja käveli nyt kanssani etäämmälle pennuista ja Mäntyviiksestä.
”He ovat liian innokkaita”, vastasin tyynesti.
”He ovat pentuja”, Henkäysvarjo huomautti ja katsoi minua vakavissaan.
”Entä sitten? Jos en pidä heille kuria, heistä tulee tuollaisia”, murahdin ja käänsin katseeni kohti Mäntyviikseä. Naaras oli juuri sellainen kissa, jonka olemusta en voinut sietää. Tekisin kaikkeni, että pennuistani ei tulisi sellaisia. Henkäysvarjo hymähti pienesti.
”Pitäisikö sinun käydä vähän jaloittelemassa? Minä voin huolehtia pennuista sen aikaa”, kumppanini ehdotti. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan.
”Pitäisi. Tulen takaisin viimeistään auringonlaskun aikaan”, totesin ja hyvästelin kollin. Poistuin leiristä nopeasti ja vilkaisin taivaalle. Jos olisin nähnyt auringon, se olisi nyt lähellä aurinkohuippua.
//685 sanaa
