Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja lämmitti vaaleaa turkkiani. Suljin silmäni ja nostin pääni kohti aurinkoa. Viherlehti oli juuri alkanut, ja olin nauttimassa kauniista päivästä Hehkulammen rannalla.
”Mahlahalla, tule mukaan! Tämä on hauskaa!” kissa huusi rantavedessä. Raotin silmiäni ja vilkaisin oranssi-valkeaa kollikissaa. Vesi inhotti minua, ja Lauhalaukka tiesi sen hyvin.
”Minun on hyvä näin”, vastasin irvistäen.
”No ei sitten. Katso, kun minä sukellan”, Lauhalaukka pyysi. Käännyin kohti ystävääni, ja katsoin kuinka kolli sukelsi pinnan alle. Hymähdin itsekseni ja käänsin pääni poispäin. Odotin Lauhalaukan huutavan jotakin, mutta en kuullut mitään. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.
”Mitä sinä siellä oikein teet?” kysyin huvittuneena ja käännyin ystävääni kohti. Yllätyksekseni huomasin, ettei soturia näkynytkään missään. Veden pinta kupli hetken aikaa, mutta sitten kuplat katosivat.
Paniikki valtasi koko kehoni, ja tuskaisesti odotin Lauhalaukan palaavan pintaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Lauhalaukka!” huusin kollin nimeä saamatta vastausta. Juoksin vedenrajalle, mutta jalkani eivät totelleet minua enää. En päässyt eteenpäin. En päässyt pelastamaan Lauhalaukkaa.
”Herätys!” joku ärähti vieressäni saaden minut säpsähtämään hereille. Räväytin silmäni auki vain nähdäkseni Haahkasurman jäänsiniset silmät. Ravistelin päätäni työntääkseni unen pois mielestäni. Se ei onnistunut, vaan tapahtumat Hehkulammella pyörivät edelleen päässäni.
”Olet myöhässä, partiosi odottaa sinua jo”, kellanpunainen kolli murahti ja lähti tiehensä. Nousin ylös ja tasasin hengitykseni, joka oli unen aikana muuttunut raskaaksi. Lauhalaukka tuli uniini yhä vain uudestaan ja uudestaan, vaikka kolli oli lähtenyt Kuolonklaanista Eloklaaniin jo joitakin kuita sitten. Mieltäni kalvoi ajatus siitä, että Lauhalaukka vihasi minua. Mutta toisaalta, kolli syytti Karhumyrskyä valehtelusta. Toki minä ymmärsin sen, että kaksijalkojen kaappaamaksi tuleminen takuulla sai kenen tahansa etsimään syyllisyyttä omalle huolimattomuudelleen, mutta ei se silti oikein ollut. Karhumyrsky oli päässyt yli Lauhalaukasta, ja kolli eli kuin hänellä ei veljeä olisi koskaan ollutkaan. En ymmärtänyt, kuinka kolli pystyi elämään niin. Minä en saanut ystävääni, tai entistä ystävääni, pois mielestäni millään. Kun en päivisin ajatellut häntä, Lauhalaukka tuli uniini.
Nousin nopeasti ylös siistimättä sotkuista turkkiani. Astuin pääaukion raikkaaseen ilmaan ja tassutin piikkihernetunnelin suulle. Jääviilto katsoi minua ylimielisesti.
”Olet myöhässä”, punaruskea kolli sanoi ja kohdisti jäänsinisen katseensa minuun.
”Olisit tullut herättämään”, vastasin nopeasti. Minua ärsytti Jääviillon asenne. Hän ei välittänyt mistään, paitsi muiden kiusaamisesta. Soturi osasi toki taistella, mutta siihen se sitten jäikin. Hän ajatteli vain valtaa.
Kolli ei vastannut mitään, vaan poistuimme leiristä partioon.
Kun palasimme leiriin, tunnelma siellä oli synkkä. Kissat olivat kerääntyneet pääaukiolle jonkin ympärille. Pian huomasin, että se jokin olikin joku. Musta mytty makasi kissojen keskellä liikkumattomana. Palaneista kasvoista ja etujaloista tunnistin kissan nopeasti Haaskamieleksi. Kollin ruumiissa ei näkynyt ainakaan tänne mitään merkkejä haavoittumisesta. Vain vanhat arvet olivat. Hehkuaskel kiiruhti pääaukiolle mytyn luokse. Hetken aikaa parantajakissa tarkkaili Haaskamielen kehoa, mutta astui sitten askeleen taaksepäin.
Kiiruhdin nopeasti lähemmäksi, ja kuulin parantajan sanat selvästi:
”Hän on kuollut. Liekö jokin sairaskohtaus. Hän vaeltaa nyt Pimeyden Metsän metsissä.” Hehkuaskel ei sanonut enää muuta. Hän poistui paikalta takaisin pesäänsä. Katseeni lukittui Haaskasurman elottomaan ruumiseen. Partio oli saanut minut unohtamaan unen Lauhalaukasta, mutta nyt se palasi taas mieleeni. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun edes ajattelin sitä, kuinka Lauhalaukka oli unessani hukkunut.
”Onko kaikki hyvin?” ääni kysyi. Käännyin kohti Karhumyrskyä, kun viimeinkin onnistuin irrottamaan katseeni soturin elottomasta ruumiista.
”On, näin vain viime yönä pahaa unta viime yönä, ja Haaskamielen kuolema toi sen taas mieleeni”, huokaisin hiljaa. Karhumyrsky katsoi minua pahoitellen.
”Haluatko puhua siitä?” soturi kysyi. Pudistin päätäni. Tiesin, että Karhumyrsky ei pitänyt siitä, kun puhuin Lauhalaukasta. Karhumyrsky kohautti lapojaan ja lakkasi kyselemästä enempää.
”Täytyy mennä”, ystäväni tokaisi. Hyvästelin hänet nopeasti. Karhumyrsky katosi piikkihernetunneliin. En tiennyt minne hän oli menossa, mutta en viitsinyt kyselläkään.
Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta yhä lämpimän hiiren, jota menin syömään sotureiden pesän liepeille. Loppupäiväni olisi vapaa, ja todennäköisesti vain istuskelisin yksin pääaukiolla nakertamassa hiiren luita. Ajatus kuulosti varsin tylsältä, mutta sitä päiväni tätä nykyä olivat. Raparperitassusta oli ollut iloa, mutta nyt naaras oli juuri päässyt oppilaaksi, joten aikataulumme tuntuivat menevän ristiin.
//Rapsu voi jatkaa tästä xd
// 622 sanaa
