Kettupentu
Kirjoittaja: Arkkitehti
Kettupentu avasi silmänsä haukotellen, valkea pentu oli nähnyt kamalaa painajaista jossa isot, tummat kissavarjot jahtasivat häntä ja kun ne saivat tämän kiinni, kaikki alkoi alusta. Ihan kuin valtavat kuolonklaanilaiset olisivat häätämässä Kettupentua pois reviiriltä.
”Vikisit kauheasti unissasi!” kuului lempeä ääni Kettupennun takaa, Mäntyviiksen katse oli huolestunut mutta pian leveä hymy nousi toisen kasvoille ja pesä täyttyi kehräämisestä. Naaras alkoi sukimaan nuorta kissaa, sileä karva oli jäänyt pystyyn huvittavan näköisesti ja irtonaista sammaletta oli kaikkialla, mutta karhea kieli sai kaiken taas näyttämään puhtaalta. Sirpalepentu sekä Saukkopentu olivat jo hereillä ja hykersivät keskenään jostain.
”Enkä!” pentu vastusteli ja peruutti pois kuningattaren luota, ravistaen päätänsä. Häntä hävetti että oli muka vikissyt ääneen, mitä jos se jatkuisi vielä oppilaana? Ei kukaan haluaisi olla Kettupennun ystävä silloin.
Yhtäkkiä Saukkopennun tassut painoivat kollin maahan ja rinnassa pisti, hän ei saanut kunnolla henkeä ja alkoi tönimään toista pentua pois päältänsä. Pian Kettupentu sai hengitettyä ja tuo pörhisti valkean turkkinsa, loikkasi vuorostaan naaraan päälle ja läimäisi häntä päähän.
”Mene pois!” Saukkopentu nyyhkäisi ja koitti kiemurrella karkuun, mutta kolli painoi pienempää pentua viileään maahan, kunnes Mäntyviiksi nosti Kettupennun ylös niskakarvoista. Ruskea naaras näytti ärsyyntyneeltä ja palasi takaisin leikkimään Sirpalepennun kanssa, he eivät selvästi halunneet olla väsyneen pennun kanssa tekemisissä tänään.
Kettupentu katui mitä teki, mutta oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi. Oli hänen syytänsä että sai kollin kimppuunsa, mitä meni tekemään yllätyshyökkäyksen Kettupennulle.
Mäntyviiksi näytti hirveän pettyneeltä.
//227 sanaa
