Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Viileä tuulenvire kieli viherlehden lähestyvästä lopusta. Ilmat eivät suinkaan olleet vielä kylmiä, mutta eivät enää tukalan kuumiakaan. Joka päivä tuntui koleammalta kuin edellinen, ja joka päivä huomasin uusia kellastuvia lehtiä. Lehtisade saapuisi pian ja viherlehden lämpimät ja aurinkoiset päivät jäisivät pelkäksi kauniiksi muistoksi.
Olin päättänyt nauttia lämmöstä niin kauan kuin sitä riitti, joten olin kävelyllä metsässä, vaikka ilta lähestyi. Vielä ei olisi kiire takaisin leiriin: aurinko loisti yhä taivaalla, vaikka se lähestyikin hiljalleen puiden latvoja. Taivas oli vaaleansinisen ja -punaisen sekamelska, pilvet täplittivät sen kantta siellä täällä. Lintupari lehahti lentoon läheisestä puusta, kun astelin sen ohi. Metsä oli tähän aikaan rauhallinen ja tyyni, kuin eri todellisuudesta. Saatoin käydä mielessäni rauhassa läpi viimeaikaisia pohdintojani.
Punatähti oli käymässä vanhaksi, tämän olin huomannut jo mäyrähyökkäyksen jälkeen. Tietysti olin aina ymmärtänyt, ettei päällikkö ollut mikään nuorukainen. Hän oli ollut päällikkö koko elämäni ja hoiti edelleen tehtävänsä kunnialla. Minusta oli kuitenkin tärkeää pohtia, olisiko klaanille parempi valita joku nuorempi johtaja. En pitänyt Henkäysvarjosta, mutta kenties olisi hänen aikansa astua Punatähden tilalle. Juuri nyt klaania ei uhannut mikään, mutta Eloklaanin uhka oli aina todellinen; jos jännitteet klaanien välillä purkautuisivat, tarvitsisimme vahvan johtajan, enkä ollut enää varma, saattoiko Punatähteä enää kuvailla noilla sanoilla.
En kuitenkaan voinut jakaa ajatuksiani muiden kanssa. Päällikön arvostelu oli Kuolonklaanissa ankarasti kielletty, mikä oli mielestäni typerää, mutta sitäkään en voinut ääneen sanoa. Kenties joku radikaalimpi kissa olisi uskaltanut kritisoida klaanimme sääntöjä, mutta minä en ollut sellainen kissa. Mieluiten en tulisi häädetyksi klaanista.
Saatoin vain toivoa, että Punatähti pian luopuisi paikastaan päällikkönä tai vaihtoehtoisesti menettäisi loputkin henkensä. Ajatus tuntui pahalta: Punatähti ei ollut pelkästään päällikköni, hän oli entinen mestarini jolta olin oppinut kaiken soturiudesta.
Lähestyvät askeleet herättivät minut ajatuksistani. Käännähdin ympäri olettaen näkeväni Turmaloikan, mutta tulija olikin Henkäysvarjo. Kaiketi muutkin halusivat nauttia kauniista säästä leirin melun ulkopuolella.
Nyökkäsin varapäällikölle kohteliaan tervehdyksen.
“Iltaa vain”, sanoin katsellen harmaata kollia neutraalein ilmein. “Oletko iltakävelyllä?”
Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin ja seisahtui.
“Oikein päätelty”, hän vastasi katse taivaalla. Se muuttui hetki hetkeltä punertavammaksi. “Hyvä tapa rentouttaa mieltä. Oletan, että olet samalla asialla.”
“Oikein oletettu”, naukaisin hymyillen ja lähdin jatkamaan matkaa. Henkäysvarjo kiri rinnalleni, kuten olin odottanutkin. Tuskin sen takia, että hän olisi erityisesti halunnut, vaan kohteliaisuudesta. Ehkä häntä ärsytti minun tapaamiseni. Minua totisesti ärsytti hänen tapaamisensa, mutta piilotin nuo tunteet rennon ilmeeni taakse.
“Miltä tuntuu toimia taas soturina?” varapäällikkö kysyi hetken päästä, kaiketi täyttääkseen hiljaisuuden. Kohautin lapojani.
“Ikävöin rentoa päivärytmiäni. En ikävöi pentutarhan meteliä”, vastasin todenmukaisesti. Kuningattarena olemisessa oli totisesti puolensa, mutta minut oli tarkoitettu soturiksi. Niin oli helppo päätellä, kun vertasin itsäeni Mäntyviikseen, joka oli valinnut omistaa elämänsä pentujen kasvattamiselle. Hän oli kärsivällinen, vaikka pennut olisivat kuinka villejä tai äänekkäitä. Hän tuntui arvostavan myös pentujen kasvattamisen vaikeampia hetkiä: hänen mukaansa ne olivat vain osa elämää ja sen takia arvokkaita. Minä en ajatellut aivan samalla tavalla, enkä voinut koskaan kuvitella asian muuttuvan.
Henkäysvarjo hymähti vastaukselleni.
“Kaikessa on puolensa”, hän vastasi epämääräisesti, ja hänen näkemättään pyöräytin silmiäni. Ehdimme olla hetken hiljaisuudessa, kun muistin erään tärkeän kysymyksen.
“Miten Myrskytassun koulutus sujuu? Toivon, ettei hän aiheuta ongelmia.”
Soturi pudisti päätään.
“Ei suinkaan, vaikka kyllä hänellä energiaa riittää”, Henkäysvarjo vastasi hymyillen. *Tuo on ehkä vähättelyä*, tuumin itsekseni.
“Myrskytassu loistaa taistelussa, kuten varmasti tiedätkin. Tietysti odotin sitä, hän on sinun tyttäresi ja lisäksi hyvin voimakas ikäisekseen”, harmaa kolli selitti. “Hänen taistelutyylinsä ei ehkä ole kovin… hienostunutta, mutta se ei ole ongelma, se toimii hänelle hyvin. Metsästys on hänen heikko kohtansa, mutta uskon, että hän tulee kehittymään siinäkin ajan myötä.”
Nyökkäsin tyytyväisenä varapäällikön jakamiin tietoihin. Olin iloinen siitä, ettei tyttäreni tuottanut liikaa ongelmia mestarilleen. Oli myös hienoa kuulla, että hän oli löytänyt itselleen oman taistelutyylin. Myrskytassu oli kookas ja vahva, joten ei ollut hänelle edukkainta taistella kuten esimerkiksi minä taistelen.
“Helpottavaa kuulla, että hänellä menee hyvin”, huokaisin rentoutuen hiukan. Viime aikoina pentujeni menestys oppilaskoulutuksessa oli huolestuttanut minua paljon, joten oli hyvä kuulla, etteivät asiat olleet aivan niin kehnosti kuin kuvittelin.
Vaikenimme jälleen. Hiljaisuuden rikkoivat vain silloin tällöin laulavat linnut ja joen solina kun ylitimme astinkivet. Pysähdyin hetkeksi katselemaan virtaavaa vettä: se kimalteli kauniisti ilta-auringossa. Kohta sekin alkaisi jäätyä.
Astellessamme takaisin leiriä tarkkailin Henkäysvarjoa kun kollin katse vaelteli milloin puissa, milloin taivaankannella. Mitä minä oikeastaan tiesin hänestä? Tiesin sen, etten ollut koskaan pitänyt hänestä. En ollut edelleenkään varma miksi, mutta luulin sen osin johtuvan Tuhkajuovasta ja häntä kohtaan tuntemastani myötätunnosta. Tuntui, ettei naaras rakastanut kumppaniaan samalla tavalla kuin hän rakasti Tuhkajuovaa.
Tiesin, että Henkäysvarjo oli esimerkillinen soturi. Esimerkillinen soturi noudatti klaanin lakia, joten Henkäysvarjo tuskin suhtautuisi hyvin ajatuksiini Punatähdestä. Lisäksi Henkäysvarjo kunnioitti Punatähteä ja heidän suhteensa päällikkönä ja varapäällikkönä oli aivan erilainen kuin päällikön ja tavallisen soturin välillä. Hän ei varmastikaan hyväksyisi päällikköön kohdistuvaa kritiikkiä.
Onneksi osasin olla hienovarainen. En millään halunnut enää pitää mölyjä mahassani; en saattanut uskoa, että olisi yksin ajatusteni kanssa.
“Kuinkahan vanha Punatähti on?” kysyin hetken päästä kuin ohimennen. Henkäysvarjo katsahti minuun kysyvänä ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
“Miten niin?”
*Voi ei.* Tietenkin olin odottanut hänen kyseenalaistavan lausahdukseni, mutta varapäällikön äänensävy oli kuulostanut hiukan liian tiukalta.
“Ai, mietin vain”, vastasin kohauttaen lapojani. “Hän oli päällikkö jo silloin, kun olin pentu. Ei hän nuori enää ole, vaikka hoitaakin tehtävänsä kunnialla.”
*Vielä*, lisäsin mielessäni. Henkäysvarjo varmastikin tunsi minua sen verran, että tiesi kysymykseni taustalla olevan jotain muuta kuin viatonta uteliaisuutta. Jos kuitenkin osaisin olla tarpeeksi varovainen, ei hän näkisi sanomisiani liian epäilyttävinä.
“Niin hoitaa”, Henkäysvarjo vastasi hetken päästä. Hänen ilmettään oli vaikeaa lukea. “Sinuna en vihjailisi mitään hänen iästään.”
“En minä mitään vihjaile. Tein vain huomion.”
Katsoimme toisiamme hetken silmiin, kunnes käänsin oman katseeni muualle. Hetken olin jo ehtinyt toivoa, että Henkäysvarjo kertoisi minulle olevansa samaa mieltä: että Punatähti alkoi tosiaan käydä liian vanhaksi toimiakseen enää päällikkönä. Toisaalta hän tuskin myöntäisi mitään sellaista minulle, voisin nimittäin käyttää sitä häntä vastaan. Ehkä hän kuvitteli, että yritin saada hänet ansaan. Sekään ei ollut hyvä asia.
“Hän on kyllä iäkäs, siinä olet oikeassa. Uskon, ettei hän tule enää montaa viherlehteä näkemään.”
Varapäällikön lausahdus yllätti minut. Peitin äkkiä kasvoillani käyneen hämmästyksen tekaistulla vakavuudella. En ollut varma, mitä Henkäysvarjon sanoista pitäisi ajatella. Oli vaikeaa päätellä, oliko niiden taustalla huolta vai toiveikkuutta. Olin kuitenkin tyytyväinen hänen vastaukseensa. En ollut ainoa, joka suostui myöntämään sen tosiasian, että Punatähti oli jo ikivanha.
“Toivon, että olet väärässä”, valehtelin sujuvasti. “Kuolonklaanille on parasta, että Punatähti toimii päällikkönä niin kauan kuin on siihen kykeneväinen.”
Annoin Henkäysvarjon päätellä epämääräisestä lausahduksestani mitä halusi, ja nyökkäsin hänelle hyvästit astuessani takaisin leiriin.
