Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Tunsin jonkin viileän laskeutuvan pääni päälle ja loin katseeni taivaalle. Valkoiset lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Niillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, ne tanssahtelivat sinne tänne kuin niillä olisi ollut kaikki aika maailmassa. Ne olivat sen verran suuria, että matka maahan kesti tovin, ja tuuli riepotteli niitä niin, etten osannut ennustaa minne ne lopulta laskeutuisivat. Jotenkin niiden leppoisuus ärsytti minua ja tuntemukseni niitä kohtaan olivat yhä happamammat, kun yksi päätti lennähtää suoraan silmieni väliin. Hoipertelin yllätyksestä askeleen taakse ja pudistin päätäni karistaakseni kiusankappaleen. Katsoin taivaalle ja siristin silmiäni vihaisesti. Kuultuani naurahduksen takaani käännyin nopeasti ympäri.
”Oletko vihainen lumihiutaleille?” Turmaloikka kysyi virnistäen ja pudotti kiinni saamansa myyrän maahan. Tuhahdin, mutta en lähtenyt kiistelemään kollin kanssa enempää. Olin päättänyt lähteä saalistamaan, kun minulla ei kerran muuta tekemistä ollut. Olisi ollut oudompaa, jos Turmaloikka ei olisi tullut mukaan, joten tässä me nyt seisoimme, saalispino välissämme. Se oli suorastaan säälittävä, yksi hiiri ja nyt myös harmaan soturin tuoma myyrä. Emme kumpikaan olleet mitään saalistusmestareita, mutta koska sotureita sentään olimme, meidän olisi pitänyt pystyä parempaan. Lehtikato oli kuitenkin selvästi saapumassa ja saaliseläimet katoilivat yksi kerrallaan talviunille ja ties minne.
”Me olemme epäonnistuneita sotureita”, Turmaloikka sanoi huvittuneena saalistamme tarkastellessaan. Muuten tulos ei olisi ollut niin karsea, mutta olimme lähteneet liikkeelle paljon ennen aurinkohuippua ja nyt taivas oli jo hyvään tahtiin pimenemässä.
”Puhu vain omasta puolestasi”, naukaisin viileästi. Turmaloikka katsahti minuun pilke silmässään.
”Huomauttaisin, että sinun hiiresi on huomattavasti pienempi kuin tämä mehukas myyrä, jonka minä pyydystin. Kuka tässä onkaan huonompi saalistaja?”
Kohautin lapojani yrittäen olla välinpitämätön, mutta en voinut estää hymynpoikasta nousemasta huulilleni. Hymy kuitenkin katosi äkkiä, kun tunsin jonkin kylmän iskeytyvän poskeeni. Haukoin henkeä ja yritin räpytellä toisesta silmästäni lunta pois, samalla pyörähtäen raivoisasti Turmaloikkaan päin.
”En ollut minä.”
Ravistin kasvoiltani lumet pois ja siristin silmiäni kollin tekopyhälle ilmeelle. Kaapaisin äkkiä lunta tassuuni ja sinkosin sen soturin naamaa päin. Virnistin voitonriemuisesti, mutta iloni ei kestänyt pitkään voimakkaan tuulenpuuskan iskeytyessä turkkiini. Lumi ei enää leijaillut laiskaan tahtiinsa, vaan sinkoillen tuulen mukana kuin pistelevinä neuloina. Sää oli muuttunut melko yllättäen, ja minulla oli paha tunne, että se muuttuisi vain rajummaksi.
”Meidän pitäisi mennä takaisin”, sanoin Turmaloikalle, joka hänkin oli huomannut myräkän. Hän nosti hiiren ja myyrän suuhunsa ja astahti luokseni.
”Olet oikeassa. Meidän olisi pitänyt lähteä jo aiemmin, katso taivasta.”
Taivaankansi oli jo tummansininen ja ensimmäiset tähdet pilkistivät tummien pilvien välistä. Yö oli saapumassa nopeammin kuin kuvittelin.
”Mennään sitten.”
Olimme aika kaukana leiristä, Lehtikuusilaakson toisella puolen. Minulla oli paha tunne, joka voimistui entisestään samaan tahtiin myrskyn kanssa. Etenimme hitaasti, sillä jouduimme kulkemaan vastatuuleen. Hento lumi oli muuttunut rännäksi, joka kasteli turkkimme. Turmaloikka oli tarjoutunut kulkemaan edessäni suojatakseen suuremmalla kehollaan minua piiskaavalta tuulelta. Minusta tuntui pahalta, että hän joutui tekemään niin vuokseni, mutta etenin ilmankin hänen apuaan jo niin hitaasti, että näin oli parempi kummankin kannalta. Turmaloikka ei nimittäin suostunut jättämään minua myrskyn keskelle, vaikka hän olisi yksin ehtinyt leiriin paljon nopeammin. Olin sanonut sen hänelle moneen kertaan ja kollin jääräpäisyys ärsytti minua. Sitä paitsi nyt ei ollut niin kylmä, että olisimme olleet missään todellisessa vaarassa. Tämä oli enimmillään vain hyvin epämukavaa.
Pian näkyvyys voimakkaan tuulen ja rännän keskellä oli niin huono, että jouduimme luovuttamaan leiriin pääsemisen suhteen. Näin kauempana suuren, vanhan puun juurakon, jonne näytti mahtuvan hyvin kaksi kissaa. Lähestyin sitä varuillani, mutta mikään eläin ei hajun perusteella ollut asustanut siellä vähään aikaan.
”Mitä sanot?” kysyin kurkistaen juurten alle. Kolo näytti tosiaan olleen jonkun elukan pesä joskus painellun maan perusteella.
”Jos se pitää meidät suojassa myrskyltä, kelpaa se minulle.”
Nyökkäsin ja astuin ensimmäisenä suojapaikkaan. Turkkini oli kauttaaltaan märkä ja ravistelin sitä ärsyyntyneenä. Vilkaisin Turmaloikkaa ja jouduin pidättelemään naurunpurskahdusta, kun näin missä kunnossa hän oli, turkki sekaisin ja märkänä. Pimeydessä hän ei kuitenkaan nähnyt ilmettäni. Erotin hämärässä hänen hahmonsa asettuvan maahan makaamaan. Ruskeat silmät katsoivat suuntaani pimeässä.
”Onko sinulla kylmä? Voit tulla nukkumaan viereeni”, Turmaloikka ehdotti, ja kuulin hänen äänestään soturin virnistävän.
”Älä luulekaan”, tuhahdin asettuen hänestä mahdollisimman kauas. Minun tosiaan oli kylmä. Yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi, mutta se ei juuri hillinnyt vilunväristyksiäni. Päätin siis yrittää nukkua ja siten unohtaa tilanteen, jossa olimme.
”Olen miettinyt, miksi olet tuollainen”, Turmaloikka sanoi hiljaa. ”Miksi et uskalla luottaa muihin kissoihin. Miksi suojelet itseäsi muilta noin.”
Kohotin päätäni yllättyneenä soturin sanoista. En halunnut käydä tätä keskustelua. En halunnut ajatella tätä asiaa edes itse, yksin omassa turvassani, saati kenenkään muun kanssa. Olin kuitenkin tajunnut, että salaa halusin Turmaloikan murtavan ne muurit, jotka olin ympärilleni rakentanut. Halusin niin kovasti avautua hänelle kaikesta, mutta en ollut varma uskaltaisinko. Ajatus tuntui pelottavammalta kuin kuoleminen. Totuus oli, etten halunnut olla yksin. Halusin epätoivoisesti jonkun, johon voisin luottaa koko olemuksellani. Jonkun, joka voisi hyväksyä minut. Mutta pelko siitä, että avattuani sydämeni Turmaloikalle hän hylkäisi minut, oli liian suuri.
”Pelkään, että jos luotan muihin, he pettävät luottamukseni ja satuttavat minua.”
Kuulin noiden sanojen pääsevän suustani ennen kuin ehdin pysäyttämään itseni. Sydämeni hakkasi rinnassani kuin olisin juossut jäniksen perässä. Pelkäsin Turmaloikan vastausta.
”Sen verran minä arvasin. Mutta miksi? Uskaltaisin väittää, että tunnen sinut parhaiten koko klaanissa. Olen tuntenut sinut oppilaasta saakka, etkä ole luottanut koskaan keneenkään. Kuka sinun luottamuksesi on siis voinut pettää?”
Vedin syvään henkeä. Tätä olin pelännyt; tämä keskustelu oli siirtymässä alueelle, johon en itsekään uskaltanut. Muistot, jotka olin niin huolellisesti haudannut ja jotka olin jo kuvitellut unohtaneeni tulvahtivat yllättäen mieleeni. Yritin häätää ne pois ajatuksistani, mutta mitä kovemmin yritin, sitä selkeämpinä ne näkyivät. Huomaamattani olin tarrannut kynteni kylmään maahan.
”Pimentovarjo.”
Hätkähdin ja katsahdin Turmaloikkaan, joka oli noussut istumaan.
”Luotatko minuun?” hän kysyi. Mietin hetken. Totta kai minä luotin häneen. Hän oli ensimmäinen kissa, johon tosissani olin luottanut. Minua kuitenkin pelotti myöntää se.
”Luotan”, vastasin hetken päästä. Kolli katsoi minua hetken silmiin ja nyökkäsi sitten.
”Jos haluat kertoa, mikä sai sinut pois tolaltasi, voit kertoa minulle. Minä lupaan, etten satuta sinua.”
Tajusin, ettei Turmaloikka ollut varmaan koskaan nähnyt minua tällaisena: tärisevänä, itkun partaalla ja pelosta ja järkytyksestä huohottavana. Katsoin soturin huolestuneita silmiä ja tajusin, että hän oli tosissaan. Otin suurimman riskin koko elämäni aikana ja kerroin hänelle.
”Emoni”, naukaisin hiljaa. Vedin henkeä ennen kuin jatkoin. ”Hän ei ollut kaiketi huonoin mahdollinen emo. Hän oli vain… todella välinpitämätön. Hän teki sen, mikä oli välttämätöntä, eli tarjosi minulle maitoaan. Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hän minulle teki. Koko sen ajan kun tunsin hänet, hän ei sanonut minulle sanaakaan. Hän ei katsonut suuntaani kertaakaan. Eikä hän tietenkään leikkinyt kanssani.”
Muistelin, miten olin katsellut muiden pentujen pelaavan emojensa kanssa sammalpalloa. Kun ulkona oli satanut ja pentujen turkit olivat märkinä vedestä, he olivat lempeästi nuolleet ne kuiviksi. Olin oppinut klaanin tavoista vain koska olin kuunnellut, mitä toisten pentujen emot olivat kertoneet heille.
”Hän ei edes nukkunut kanssani. Muut pentutarhan kuningattaret huomasivat, miten emoni kohtelivat minua ja tarjoutuivat huolehtimaan minusta. Hän ei kuitenkaan sallinut sitä. Isänikin oli kuollut, joten hän oli ainoa, joka pystyi minut kasvattamaan.”
Turmaloikka oli hiljaa. Se ei kuitenkaan tuntunut painostavalta. Hän antoi minun rauhassa kerätä ajatukseni.
”Ajattelin, että ehkä minussa on jotain vikaa. Halusin, että emoni pitäisi minusta. Ja tein aivan kaikkeni sen eteen. Harjoittelin jo pentuna ahkerasti, jotta minusta tulisi hyvä soturi. Hain hänelle riistaa syötäväksi. Hän ei koskaan syönyt sitä. Sitten emoni sairastui viheryskään, ja päätin käyttää viimeisen oljenkorteni. Olin kuullut kuningatarten sanovan sen pennuilleen. En tiennyt tarkalleen, mitä se tarkoitti. Mutta olin huomannut, että aina sen kuultuaan kissat näyttivät hyvin onnellisilta. Niinpä päätin sanoa sen hänelle.”
Minusta tuntui, etten vieläkään ymmärtänyt täysin tuon yhden lauseen merkitystä. Miten olisin voinutkaan?
”Mitä sanoit hänelle?” Turmaloikka kysyi oltuani pitkään hiljaa. Hän tuntui jo aavistavan vastaukseni.
”Sanoin hänelle, ’Minä rakastan sinua.’ Hän ei ollut ikinä huomioinut minua mitenkään, mutta nyt hän paiskasi minut tassullaan pentutarhan seinään. ’Ainakin pääsen sinusta nyt eroon’, hän sanoi. Emoni kuoli seuraavana päivänä.”
Saatuani nuo sanat ulos olin hiljaa. Minua kadutti välittömästi se, miten olin paljastanut synkimmän muistoni toiselle kissalle. En kuitenkaan voinut enää ottaa sanojani takaisin. Minun oli vain toivottava, ettei Turmaloikka nyt hylkäisi minua. Sen sijaan, että hän olisi juossut pakoon tai nauranut minulle, tunsin soturin laskevan kuononsa hellästi pääni päälle.
”Olen niin pahoillani, Pimentovarjo.”
Se oli viimeinen pisara. Purskahdin itkuun, mitä en kai ollut koskaan aiemmin tehnyt. Hautasin kasvoni sen enempää ajattelematta Turmaloikan harmaaseen turkkiin, etsien turvaa ja lohtua hänen tutusta hajustaan.
”Onneksi hän on kuollut. Jos ei olisi, tappaisin hänet itse.”
Tärisin hillittömästi itkustani ja Turmaloikka silitti hännällään selkääni. Emoni kuoleman jälkeen olin sulkeutunut kokonaan omiin oloihini. Minussa oli tosiaan oltava jotain vikaa. En halunnut luottaa muihin enkä avata sydäntäni kellekään, sillä silloin minut heitettäisiin menemään aivan kuten emoni oli tehnyt.
Tunsin Turmaloikan nostavan päätänsä ja katsoin häntä silmiin.
”Se kissa, jota rakastat, on maailman onnekkain”, harmaa soturi sanoi vakaalla ja rauhallisella äänellä. ”Sinun emosi ei vain tajunnut sitä.”
Katsoin ihmeissäni hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän vaikutti seisovan täysin sanojensa takana. Minä olin kuitenkin se, joka tunsi olonsa maailman onnekkaimmaksi. Mikä tuuri, että olin löytänyt Turmaloikan kaltaisen kissan. Tajusin tuona hetkenä, että minä tarvitsin häntä. En voisi ikinä olla onnellinen ilman Turmaloikkaa.
”Minä rakastan sinua”, sanoin hiljaa, ja Turmaloikka hymyili leveämmin kuin koskaan.
”Minäkin rakastan sinua”, hän vastasi ja minäkin hymyilin. Myrsky kuulosti yllättäen laantuvan, tuuli ei enää pauhannut puun oksistossa ja räntäsade oli loppunut. En kuitenkaan halunnut vielä palata leiriin, en ennen kuin sain kysyttyä Turmaloikalta erästä polttavaa kysymystä, jota olin päässäni viime kuut pyöritellyt.
”Minä mietin… pitäisikö meidän olla kumppaneita?” kysyin hieman hermostuneena. Soturi virnisti tuttuun tapaansa.
”Ehdottomasti pitäisi.”
//1526 sanaa
