Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Keskityin täysillä partioon, mutta välillä katseeni harhautui etäämmällä keskusteleviin Pimentovarjoon ja Väärävarjoon. Tarkkailin parhaani mukaan Raparperitassun toimia. Oppilas merkkasi rajaa tottuneesti. Hän ei enää tarvinnut partiossa minun ohjeistustani, vaan seurasin vain lähinnä naaraan toimia. Mustaoranssi oppilas olisi takuulla pian valmis ansaitsemaan soturinimensä.
Partio jatkoi matkaa ja otin taas paikkani sen johdosta. Eloklaanin rajalla oli rauhallista. Tuuli puhalsi vieraan klaanin reviirin suunnasta heidän hajujaan nenääni. Eloklaanin partio oli aiemmin tänään käynyt merkkaamassa rajansa.
Kukaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Kaikki pitivät huolta siitä, että rajat tuli merkattua. Ympäristössä ei ollut merkkejä tuntemattomista kissoista tai petoeläimistä. Kaikki tuntui olevan aivan normaalisti.
Ollessamme puolivälissä eteläistä rajaa, tunsin vesipisaran iskeytyvän kuonolleni. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäskin. Ei mennyt kauaakaan, kun tihkusade oli yltynyt sadekuuroksi. Kohotin katseeni kohti taivasta ja nautin mukavasti viilentävästä sateesta. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, etteivät muut partion jäsenet olleet siitä yhtä innoissaan. Väärävarjon kasvoilla oli tympääntynyt ilme. Soturin turkki oli kastunut hetkessä, ja kolli oli läpimärkä.
”Voisimmeko palata jo leiriin? Sade sotkee hajumme muutenkin, eli mitä järkeä on merkata rajoja”, kolli mutisi turhautuneena. Loin soturiin tiukan katseen.
”Tehtävämme oli tarkastaa raja, ja niin me myös teemme. Ei vesi sinua tapa”, tuhahdin ja käänsin katseeni taas eteenpäin. En ymmärtänyt, miten Väärävarjo saattoi edes ehdottaa moista. Ei partioinnin ainoa tarkoitus ollut rajojen merkkaaminen, vaan myös niiden tarkastaminen. Kolli ei sanonut enää mitään, vaan matka jatkui hiljaisuudessa.
Ei mennyt kauaakaan, kun sadekuuro laantui. Taivaalla olleet pilvet olivat alkaneet rakoilla, ja laskevan auringon säteet heijastuivat pilvien raoista kauniisti partion jäsenten turkeille. Jossain kaukaisuudessa puiden latvojen takana näkyi sateenkaari. Sen värit erottuivat selkeästi harmaalta taivaalta.
Viimein partio saapui takaisin leiriin. Turkkini oli yhä hieman kostea, mutta laskevan auringon viimeiset säteet olivat kuivattaneet sitä hieman. Väärävarjo mutisi jotakin epämääräistä ja paineli suoraan sotureiden pesälle. Pimentovarjo ei sanonut minulle mitään, vaan soturi lähti omille teilleen. Annoin Raparperitassulle luvan syödä, jonka jälkeen löysin sopivan paikan itselleni kaatuneen kuusen takaa. Nuolin turkkiani pitkin vedoin kuivattaakseni sitä. Leirissä oli jo hämärää, ja kissat siirtyivät hiljalleen pesiinsä nukkumaan. Huomasin Punatähden ja Henkäysvarjon astelevan ulos sotureiden pesästä. Kumppanini tuli päällikön edellä, mutta jäi odottamaan tuota pesän ulkopuolelle. He keskustelivat jostakin, mutta en saanut puheesta selvää.
Raidallinen kolli huomasi minut. Henkäysvarjo sanoi jotakin päällikölle, joka nyökkäsi ikään kuin hyväksyvästi. Punatähti käveli kumppanini ohitse, ja Henkäysvarjo suuntasi minun luokseni.
”No, miten partiossa meni?” kolli kysyi tuttavallisesti ja istuutui vierelleni, aivan turhan lähelle minua. Olisin halunnut ottaa askeleen tai kaksikin etäämmäksi kollista, mutta kenties se ei olisi ollut viisasta. Henkäysvarjo olisi vain suuttunut, ja välimme olisivat kylmenneet entisestään.
”Hyvin. Rajoilla ei näkynyt merkkejä vihollisista tai muustakaan epäilyttävästä”, totesin virallisesti ja käänsin katseeni harmaasta kollista vesiputoukseen.
”Pitäisiköhän meidän käydä joku päivä kävelyllä leirin ulkopuolella? Voisimme muistella vanhoja aikoja”, Henkäysvarjo ehdotti varovasti. Katsahdin häneen epäileväisenä.
”Leirin ulkopuolella ei saa liikkua turhaan”, vastasin kylmästi ja tyrmäsin idean heti alkuun. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta kolli myöntyi.
”Entä jos laitan meidät samaan partioon?” varapäällikkö ehdotti. Niinpä tietenkin. Hän teki kaikkensa saadakseen viettää aikaa kanssani. En olisi halunnut myöntyä, mutta ei minulla tainnut olla vaihtoehtoja. Isä oli käynyt jo kerran Henkäysvarjon juttusilla, enkä halunnut hänen tekevän niin uudelleen. Loppujen lopuksi minä kuitenkin olin Henkäysvarjon kumppani, ja minun täytyi myös käyttäytyä niin. Ei olisi maineeni kannalta hyvä ajatus olla huonoissa väleissä kumppaninsa kanssa.
”Ihan miten vain. Minun täytyy nyt mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Henkäysvarjo”, totesin ja kohtasin nopeasti kollin sinisen katseen. Viime aikoina olin alkanut pohtimaan melko paljon omia tuntemuksiani. Tällä hetkellä en tuntenut juurikaan mitään. Sydämeni ei pamppaillut kiivaasti, eikä mitään muutakaan epänormaalia tullut ilmi.
”Hyvää yötä Tuhkajuova”, Henkäysvarjo huokaisi, kun nousin ylös ja kiersin kuusen toiselle puolelle. Astuin sotureiden pesään. Silloin tajusin, miten väsynyt minä olin. Olin herännyt auringonnousun jälkeen, ja viime yönä unet olivat jääneet vähäisiksi.
Pujottelin muiden kissojen ohitse omalle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi lähellä pesän keskustaa. Asetuin maate mukavaan asentoon, ja vajosin hetkessä syvään uneen.
Seuraavat päivät olivat tavallisia. Ne menivät partioidessa ja Raparperitassun harjoituksissa. Mitään normaalista poikkeavaa ei ollut tapahtunut, paitsi kuin tänä aamuna. Yksi kuolonklaanilaissotureista oli kuollut leirin pääaukiolla. Mustikkakuono oli syönyt hiirtä, ja aivan yhtäkkiä soturi oli alkanut kouristella. Hänen suustaan oli tullut vaahtoa, ja Hehkuaskel oli haettu paikalle. Tietenkin mustaa parantajaa oli kuin varjona seurannut sokea parantajaoppilas. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun siniharmaa soturi oli lopettanut kouristelun ja kuollut siihen paikkaan.
Olin katsellut tapahtumia etäältä ja kuullut Hehkuaskeleen sanovan, että hiiren sisällä oli ollut kuolonmarjoja. Olin kuullut marjoista. Yksikin marja saattoi tappaa vahvimmankin soturin. Sen vuoksi en syönytkään marjoja, niistä ei koskaan tiennyt, oliko ne syötäviä vaiko ei.
Lopulta Mustikkakuonon ruumis oli aseteltu leirin keskustaan ja tilanne oli ollut ohi. Kissat supisivat kauhuissaan siitä, että uskalsiko tuoresaalista enää syödä. Oli toki outoa, että tuoresaaliissa oli ollut tappavia marjoja. Joku oli ne sinne takuulla laittanut, ellei hiiri sitten ollut itse syönyt niitä. Hehkuaskel oli arvellut niin käyneen.
”Karmea tapaus”, Väärävarjo oli ilmestynyt vierelleni jälleen kuin tyhjästä. Katsahdin soturiin ja kohautin lapojani.
”Näitä sattuu”, totesin tyynesti. Väärävarjo ei tuntunut yllättyvän vastauksesta, sillä soturi pyöräytti vain silmiään.
”Eikö sinua pelota yhtään?” valkea kolli kysyi.
”Mikä niin?” vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Se, että tapaus ei jää ainoaksi”, kolli totesi varovasti ja piti katseensa tiukasti minussa. Minä sen sijaan katsoin soturin ohitse.
”Ei minua pelota. Jos joku kuolee, se on Pimeyden Metsän tahto. Kaikki kuolevat joskus”, tuhahdin.
”Niin kai sitten. Tämä klaani on ollut viime aikoina aika pitkälti pelkkää kuolemaa”, Väärävarjon ääni muuttui hiljaiseksi ja normaalia matalammaksi.
”Punatähti yrittää hoitaa asiaa koko ajan”, murahdin ja katsahdin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla soturiin. Katsemme kohtasi. Väärävarjon hailakan meripihkaisissa silmistä paistoi pelko. En ollut koskaan nähnyt soturia peloissaan, mutta siitä ei voinut erehtyä. Väärävarjo katsoi minua pitkään. Mitä hän oikein pelkäsi?
”Olen nähnyt elämäni aikana paljon kuolemaa, mutta tämä on minulle täysin uutta. Eikö sinua yhtään pelota isäsi, kumppanisi tai edes pentujesi puolesta?” kolli kysyi vaimealla äänellä. Tunsin ikävän tunteen valtaavan minun hetkeksi, kun kolli oli maininnut isäni. Tunne katosi kuitenkin hetkessä, kun ravistelin päätäni. Isä oli vahva soturi, eikä mikään murhaaja voisi häntä kaataa. Pelkääminen oli turhaa. Täytyi vain luottaa Punatähteen ja katsoa, miten asiat selviävät.
”Ei. Minä luotan siihen, että Punatähti hoitaa tämän tilanteen”, vastasin viileästi ja katsoin Väärävarjoa taas silmiin.
”Mitä sinä sitten pelkäät?” Väärävarjo esitti minulle uuden kysymyksen. Siristin silmiäni. Mitä kolli ajoi takaa?
”En minä pelkää mitään”, totesin rehellisesti. En nähnyt syytä olla peloissaan. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui Pimeyden Metsän tahdosta. En minä voinut määritellä, miten pitkä omani tai muiden elämät olisivat. Kaikki oli Pimeyden Metsän käpälissä.
”Mitä sinä pelkäät?” esitin vastakysymyksen soturille silkasta uteliaisuudesta. Harvemmin minua muiden asiat kiinnostivat, mutta Väärävarjo oli poikkeustapaus. Hän oli koko ajan vaikuttanut niin rohkealta ja pelottomalta, että ajatus hänestä pelkäämässä sai minut hämmentymään.
”Pelkään, että Kuolonklaani tuhoutuu ja menetän taas kaiken mistä välitän”, kolli huokaisi ja siirsi katseensa käpäliinsä. Kissan ääni oli täynnä surua ja tuskaa. Se sai minut hämilleni.
”Miten niin taas?” se oli ainoa asia, mitä keksin tässä kohtaa sanoa. Väärävarjo kohotti katseensa hitaasti minuun. Oli ahdistavaa nähdä soturi niin murheellisen näköisenä. Mieleni halusi lähteä pois tilanteesta, mutta jalkani eivät totelleet. En minä oikeasti halunnut kuunnella valkean soturin avautumista menneisyyden murheistaan. Miksi minua sellaiset olisivat kiinnostaneet? Jostain syystä en kuitenkaan voinut lähteä. Minun täytyi kuulla, mitä kollille oli tapahtunut.
”Kuten kerroin, olen vaeltanut koko elämäni. Minulla oli joskus perhe, mutta menetin heidät. Minulla oli kumppani, Orkidea. Muiden mielestä hän oli täysin kajahtanut, mutta minä näin hänessä lempeimmän ja kauneimman kissan, mitä maa päällään kantoi. Hän odotti pentujamme kuolessaan. Kotimetsämme syttyi palamaan, ja minä pelkäsin. Pelkäsin tulta niin paljon, etten vain voinut jäädä auttamaan häntä. Kun palasin tulipalon jälkeen, häntä ei ollut enää missään”, kollin ääni pirstaloitui hänen puhuessaan. Kyynel vierähti valkean soturin poskelle.
Olin keskittynyt kuuntelemaan soturin tarinaa, ja tunsin sisälläni muljahtavan. Miksi minusta tuntui näin pahalta katsoa itkevää Väärävarjoa? Kolli nosti katseensa minuun onnettomana. Hän näytti yllättyneeltä ja katsoi minua hetken tarkemmin. Ravistelin päätäni tajutessani, miten typerältä varmasti näytin. Katsahdin kolliin kylmästi.
”Jos olisit rakastanut häntä oikeasti, olisit pelastanut hänet. Sinä olet pelkuri”, murahdin ja nousin ylös. Väärävarjon kasvoille piirtyi pettynyt ilme, ja hän laski katseensa taas alas. Käänsin kollille selkäni ja kävelin pois hänen luotaan.
Tiesin loukanneeni Väärävarjoa, ja se tuntui pahalta. En halunnut sen tuntuvan tältä, halusin tämän tunteen pois. Olinkohan minä tulossa hulluksi, vai mikä ihme minua vaivasi?
// 1349 sanaa
