Minttupentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Kipitin välillä otettani hapuillen kohti uloskäyntiä, josta pääsisimme ulos tästä pimeähköstä kiven kolossa sijaitsevasta pesästä. Pähkinäpennun häntä auttoi minua pysymään tassuillani tasapainoisemmin ja olin salaa tälle kiitollinen. Kuitenkin pieni kapinan henki kumpusi sisältäni ja olisin halunnut kävellä itse. Näyttää, että osasin ilman apuakin.
Emo oli antanut minulle ja Pikipennulle luvan mennä pentutarhan ulkopuolelle, mutta vain sillä ehdolla, että emme menisi kauas. Huomasin myös, että Punatähti oli lähtenyt juuri silloin pentutarhasta, kun mekin. Ehkä siinä oli jonkinlainen salainen tarkoitus, kuten vahtia meidän tekemisisämme.
Kun työnnyin ulos häikäistyin siitä, kuinka kirkas maailma oli. Vaikka halusinkin laittaa silmäni kiinni, en sitä tehnyt. Halusin nähdä kaiken niin pian kuin mahdollista, en halunnut hukata aikaa vaan nähdä kaiken heti. Hämmästyin siitä, kuinka suuri maailma oli. Täällä oli ainakin miljoona kissaa. Joka puolella minne katsoin, erotin uuden kissahahmon. Kaikki erosivat toisistaan jollain tapaa ulkonäöllisesti. *Pitäisikö minun muistaa noiden kaikkien nimet?* Pääni tuntui olevan aivan pyörällä kaikesta uudesta ja minusta tuntui, että haluaisin vetäytyä hetkeksi takaisin sisälle kaiken vanhan ja turvallisen joukkoon. En halunnut kuitenkaan vaikuttaa pelkurilta ja siksi en tehnyt sitä. Korvissani kaikui outo kohina, kääntyikö korvani väärälle asetukselle, kun en kuullut kunnolla?
“Kuuletteko tekin tämän kohinan? Olenko menettämässä kuuloni?” vinkaisin huolissani ja katsoin Pähkinäpennun syvän tummanvihreitä silmiä. Kolli pudisti päätään:
“Se on vesiputous.” *Vesiputous? Mikä se sellainen olisi? Miten vesi voisi pudota jostain? Putoaisikohan se taivaasta.* Näin vähän kauempana varjoissa isäni lekottelemassa. Hän katsoi meitä tarkkaavaisesti. Ei meitä tarvitsisi vahtia.
“Mikä tuo on?” kysyin aidosti häkeltyneenä painottaen sanaa “tuo” ja samalla osoittaen maassa mönkivää mustapunaista kiiltävä kuorista juttua. Kuitenkin etutassullani osittainen oli huono idea ja kaaduin kuonolleni maahan. Nousin ylös vaivalloisesti, aivastin ja yritin tavoittaa katseellani pientä elävää juttua.
“Mäntyviiksi kertoi minulle, että se on leppäkerttu”, Pähkinäpentu selitti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Pikipentua.
“Niin mikä?” naurahdin. Olipa hassu nimi, leppäkerttu. Vähän niin kuin klaaninimi. *Leppäpentu, Leppätassu, Leppäkerttu!* Niin emo oli kertonut klaaninimien menevän. En tiennyt, että muillakin kuin kissoilla oli klaaninimet. Olimme tehneet Pikipennun kanssa pienen tutkimusretken Pähkinäpennun ohjeistamana, kunnes aloin tylsistyä. Olin löytänyt ison keltaisen kukan kasvamasta kivenkolosta, jonka varresta oli tullut outo tahmeaa ainetta, kun olin napannut sen hampaisiini. Lähdin juoksemaan epätasaisin ja tasapainottomin askelin kohti isääni.
“Isä! Isä! Katso mitä minulla on sinulle!” hihkuin innokkaana kompastellen kukan varteen. Näin isän punaruskean hahmon nousevan ylös ja tulevan minua silmät loistaen vastaan. Kun olin isän luona sylkäisin pahanmakuisen kukan suustani isäni eteen ja selitin silmät vilpittöminä loistaen:
“Tämä on sinulle.” Isän kasvoille nousi lämmin hymy ja hän nuolaisi päälakeani lempeästi.
“Kiitos Minttupentu.” Katsoin isääni ylpeänä tuomastani kukkasesta.
“Mikä on muuten vesiputous? Pähkinäpentu kertoi, että täällä on sellainen”, selitin innokkaana ja vilkaisin Pikipennun ja Pähkinäpennun suunnalle, jotka näyttivät juttelevan jostakin.
“Voin näyttää sinulle huomenna. Mielestäni teidän olisi aika mennä sisälle. Sadepilvet alkavat kerääntyä ja en halua, että kastutte”, isä selitti ja nappasi minut niskanahasta, mutta ennen sitä pyysi minua kantamaan kukkaa vielä hetkisen suussani. Niin tein.
Kun olimme turvallisesti päässeet takaisin pentutarhalle, olin antanut kukkasen takaisin isälle ja hän oli ottanut sen mukaan lähtiessään. Se teki minut onnelliseksi. Nyt olin kiinni emoni kirjavassa vatsassa ja tuijotin juuri pesään kävelleitä uusia kissoja. Pikipennun vartalo oli myös kiinni omassani ja kyhjötimme siinä vain yhdessä katsellen. Pähkinäpentu oli alkanut leikkimään Sammalpennun kanssa jotain. Nostin katseeni hetkiseksi emooni ja kysyin pesään saapuneista kissoista, jotka olivat asettautuneet kotoisasti tyhjille sammaleille.
“Keitä he ovat?” kysyin hiljaa herättämättä toisten aikuisten kissojen huomiota. Kuulin Pikipennun naurahtavan, hän taisi tietää vastuksen. Olihan hän minua vanhempi, joten jotkut jutut olivat hänelle jo itsestään selvyyksiä. Tönäisin tätä leikkisästi, sillä en halunnut, että minulle naurettaisiin.
“Klaaninvanhimpia. He ovat entisiä sotureita, parantajia tai vaikkapa päälliköitä, mutta ovat lopettaneet hommansa ja eläköityneet”, emo kertoi ja katsoi minua lempeästi tummanvihreillä silmillään. Nyökkäsin kiitollisesti hymyillen siitä, että hän oli täyttänyt aukon tietämättömyydessäni. Olin kuullut termin klaaninvanhin, mutta minulla ei ollut ollenkaan hajua mitä se tarkoitti. Olin kysynyt Pähkinäpennultakin oliko hän klaaninvanhin tietämättä mikä se oli. Ei ihme, ettei hän pitänyt siitä. Minun vähän teki mennä mieli tutustumaan näihin klaaninvanhimpiin, mutta en oikein tiennyt pitäisikö minun. Entä jos he halusivat levätä, koska he olivat eläköityneet? Minun pitäisi ehkä touhuta jotain muuta ja häiritä heitä aamulla, jolloin heidän olisi pakko olla virkeitä nukutun yön jälkeen.
//Joku? 😀 Vein nyt Mintun pois Pähkinän luota ku aattelin et haluut nimittää sen oppilaaks 😀
684 sanaa
