Mahlatassu
Kirjoittaja: Elandra
Olin syvässä unessa ja näin mukavia unia, mutta yhtäkkiä joku iskeytyi kuonooni. Räväytin silmäni auki ja uni loppui. Isku ei ollut tullut unesta, vaan Lauhapentu seisoi edessäni hullunkurinen virne kasvoillaan.
”Yllätys!” pentu kuiskasi ja yritti pidätellä nauruaan, ”olisitpa nähnyt ilmeesi!” Yhä tilanteesta hämilläni räpyttelin silmiäni. Sitten mieleeni muistui, etten ollut enää pentutarhalla. Olin oppilaiden pesässä ja oppilas. Mutta mitä Lauhapentu täällä teki? Kuulin jonkun oppilaan mutisevan jotain unissaan. Nousin varovasti ylös ja viitoin Lauhapennun ulos pesästä. Kolli loikki pääaukiolle, jossa hän vihoviimein purskahti nauruun. Lauhapennun nauru alkoi naurattaa myös minua. Siinä me nauroimme kahdestaan.
”Sinun pitäisi olla pentutarhalla”, huomautin, kun sain naurun viimein loppumaan. Lauhapentu kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.
”Halusin tulla herättämään sinut”, kolli totesi ja puski kuonollaan rintaani.
”Hyvä että tulit. Päivästäni tulee nyt parempi kuin koskaan”, sanoin kehräten.
”Ai, sinä oletkin jo hereillä”, Minttuvarjon lämmin ääni kuului takaani. Käännyin mestarini suuntaan ja nyökkäsin. Vaalean punaruskean naaraan vaaleanruskeat silmät käväsivät Lauhapennussa, mutta siirtyivät taas nopeasti minun vihreisiin silmiini.
”Tuoresaaliskasassa on vielä pari saalista. Ota siitä itsellesi jotain. Lähdemme sitten kiertämään rajoja”, soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään Lauhapentu kannoillani kohti tuoresaaliskasaa.
”Minäkin haluaisin jo päästä leirin ulkopuolelle”, valko-oranssi kolli huokaisi. Vilkaisin häntä hymyillen.
”Lupaan kertoa sinulle ihan kaiken mitä näen siellä”, sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Valikoin tuoresaaliskasalla hetken ajan hiiren ja varpusen välillä. Lopulta päädyin valitsemaan hiiren. Lupasin jakaa sen Lauhapennun kanssa, koska minulla ei ollut kovinkaan kova nälkä. Söimme aivan tavallisesti kuten joka päivä tätä aiemminkin. En olisi halunnut asioiden muuttuvan.
Kun olin syönyt, nousin ylös ja sipaisin kielelläni rintakarvojani siistimmäksi. Lauhapentu kääntyi minun suuntaani hymyillen.
”Minun täytyy mennä, mutta kerron sinulle sitten myöhemmin ihan kaiken”, lupasin. Kosketin kollin lapaa kuonollani ja loikin Minttuvarjon luokse.
”Pidä hauskaa!” kuulin Lauhapennun huutavan perääni. Kohtasin Minttuvarjon katseen, jonka jälkeen naaras nyökkäsi kuin tervehdykseksi. Hän käveli edelläni piikkihernetunneliin. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kävelin naaraan perään. Tunneli oli melko iso. Suurempikin soturi voisi kävellä siellä, mutta kaikista suurimpien tulisia kävellä kumarassa. Olin nähnyt, kuinka piikkihernetunneli takertui pitkäkarvaisten ja kookkaiden sotureiden turkkeihin kiinni. Joissain kohdin tunnelissa olikin joitakin karvatukkoja. Minttuvarjo pysähtyi tunnelin päähän. Väistimme Hopeaputousta, joka oli kai ollut yövartiossa. Kolli tervehti meitä nyökkäämällä, joten teimme samoin. Sitten Minttuvarjo käänsi taas katseensa minuun.
”Mennään metsän halki aina joelle. Kierretään sieltä rajat Ukkospolulle, josta jatkamme Hehkulammelle ja joen toiselle puolelle”, Minttuvarjo kertoi. Nyökkäsin. Minulla ei ollut varmaa tietoa, missä päin mikäkin oli, joten mestarini lähti johdattamaan meitä. Edessämme oli paljon havupuita, mutta takana niitä oli hieman vähemmän. Metsä oli tiheintä täällä. Se vei yli puolet koko Kuolonklaanin reviiristä.
Rajojen kiertämisessä kului aikaa. Etenimme melko hitaasti, sillä Minttuvarjo kertoi tarinoita mitä rajoilla oli sattunut. Lisäksi hän kertoi merkkejä, joista rajan tunnistaa ilman hajujälkiä. Joissain kohdin rajamerkkinä oli kivi, mutta toisaalla se oli puu. Minttuvarjo kertoi minulle Lehtikuusilaaksosta ja ketusta, johon partio oli joskus törmännyt sen lähettyvillä. Jatkoimme matkaamme Ukkospolulle. Ukkospolun läheisyydessä oli paljon puiden kantoja.
”Kaksijalat ovat kaataneet puita täältä. Aiemmin tässäkin oli tiheää metsää”, soturi selitti haikealla äänellä. Paha haju kantautui nenääni. Minttuvarjo naurahti.
”Se on ukkospolku. Haju on paha, mutta siihenkin tottuu. Et saa koskaan mennä ukkospolulle tai liian lähelle sitä, tiedätkö miksi?” vaalean punaruskea naaras esitti minulle kysymyksen, johon tiesin vastauksen.
”Hirviöt juoksevat ukkospolulla, eikö niin?” kysyin. Naaras nyökkäsi hymyillen.
”Hirviöt eivät välitä meistä tai mistään muustakaan. Ne vain juoksevat eteenpäin pitäen kamalaa meteliä”, soturi kertoi.
Jatkoimme matkaa. Kiersimme pienen kukkulan ja saavutimme Hehkulammen. Kun näin sinisenä auringonvalossa hohtavan lammen, suuni loksahti auki. Se oli vielä kauniimman näköinen kuin olin edes kuvitellut.
”Hehkulampi on upea näky viherlehtisin. Siksi se houkuttelee kaksijalkoja koirineen ja pentuineen tänne. Aamuisin saamme olla usein rauhassa, mutta aurinkohuipun hetkellä niitä käy täällä aika paljon”, Minttuvarjo kertoi. Huomasin harmaan kissan seisovan rannalla. Sitten se vain asteli veteen ja pulahti uimaan.
”En tiennyt, että kissat osaavat oikeasti uida”, naukaisin pitäen katseeni kiinni kissassa, joka ui eteenpäin sinisessä vedessä.
”Se on Tuhkajuova. Hän ja hänen isänsä Jyrkänneloikka ovat Kuolonklaanin ainoat soturit, jotka osaavat uida ja kalastaa”, Minttuvarjo kertoi.
”Uiminen ei kuulosta houkuttelevalta”, totesin ja jatkoimme matkaa.
Saavuimme joen toiselle puolelle miltei aurinkohuipun aikaan.
”Joki ei virtaa kovin voimakkaasti, joten voisimme ylittää sen astinkiviä pitkin. Tiedäthän mitä ne ovat?” soturi kysyi. Nyökkäsin. Mäntyviiksi oli kertonut meille astinkivistä, joita pitkin joen pystyi ylittää. Etenkin sateiden jälkeen kivet olivat liukkaita ja vaarallisia. Nyt ei kuitenkaan ollut satanut, joten Minttuvarjo johdatti minut astinkivien luokse.
”Matkat kivien välillä eivät ole pitkät, joten pääset varmasti tästä yli helposti. Loikkaat vain näin kiveltä toiselle. Varovasti ettet putoa. Tasaa aina tasapainosi, jonka jälkeen hyppää vasta toiselle kivelle”, soturi sanoi ja näytti mallia. Kun hän oli loikkinut muutaman kiven eteenpäin, kissa kehotti minua loikkaamaan kivelle. Epäröivin askelin kävelin astinkiven luokse. Katseeni liukui kivestä virtaavaan veteen. Vesi näytti kylmältä, vaikka olikin viherlehti. Ponnistin itselleni vauhtia ja loikkasin ensimmäiselle kivelle. Se sujui hyvin. Toinenkin kivi vielä meni, mutta sitten piti loikata hieman pidempi matka. Sydämeni hakkasi aivan täysiä, kun loikkasin kohti kiveä. Loikka oli tarpeeksi pitkä, mutta tasapainoni oli vähällä pettää. Hetken horjuilun jälkeen sain kuitenkin tasapainoni hallintaan. Sen jälkeen jatkoin loikkimista Minttuvarjon perässä.
Joen toisella puolen huokaisin helpotuksesta. Olin selvinnyt siitä elossa!
”Osaatko kertoa missä suunnassa leiri on?” Minttuvarjo kysyi. Kun pääsin yli astinkivistä, keskityin mestarini esittämään kysymykseen. Katselin ympärilleni. Hehkulampi oli oikealla. Olimme kulkeneet joen viereltä ihan ensimmäisenä.
”Leiri on tuolla päin”, nau’uin viittoen hännälläni suuntaan, jonka uskoin olevan oikea. Minttuvarjo nyökkäsi.
”Suurin piirtein niin. Tule, mennään nyt leiriin. Jalkasi ovat varmasti väsyneet”, naaras sanoi. En ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, mutta jalkani olivat väsyneet. En ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa. Olimme kävelleet auringonnoususta yli aurinkohuippuun. Toki joitakin taukoja oli ollut, mutta siitä huolimatta se oli ollut nuorille jaloilleni paljon. Minttuvarjo johdatti minut leiriin, ja pujahdimme taas piikkihernetunneliin.
Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja, aivan kuten aina tähän aikaan. Minttuvarjo pysäytti minut ennen kuin ehdin karata pentutarhalle.
”Kun sinulle tulee taas nälkä, syö jotain. Jatketaan harjoittelemista huomisaamuna, kun vien sinut ensimmäisiin metsästysharjoituksiin. Loppupäiväsi on siis vapaa”, naaras sanoi.
”Okei, kiitos”, naukaisin hymyillen ja loikin pois mestarini luota. Olin matkalla pentutarhalle, mutta joku pysäytti minut. Vaalean punaruskea kolli astui eteeni kasvoillaan halveksiva ilme.
”Minne matka?” Jäätassu kysyi matalalla äänellä. Kolli oli minua kookkaampi, ja hänen jäänsinisten silmien katse sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. En minä häntä pelännyt, mutta kolli oli hieman ärsyttävä.
”Pentutarhalle Lauhapennun luokse”, totesin mahdollisimman rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin katseen.
”Et ole enää pentu vaan oppilas, tule meidän kanssamme”, hän sanoi ja viittoi hännällään Karhutassun, Kuuratassun ja Haahkatassun suuntaan. Epäröin hetken, mutta pudistin päätäni. Olisin halunnut tutustua uusiin pesätovereihini, mutta Lauhapentu oli tärkeämpi.
”Ehkä myöhemmin, mutta minun pitää nyt oikeasti mennä”, sanoin ja kävelin nopeasti Jäätassun ohitse pentutarhalle. Mäntyviiksi ja Sammalpentu loikoilivat klaaninvanhimpien kanssa pentutarhan edustalla, mutta Lauhapentua ja Ruostekukkaa ei näkynyt.
”Lauhapentu?” sanoin kollin nimen varovasti, kun astelin pentutarhaan sisään. Huomasin Ruostekukan ja Lauhapennun nukkuvan omalla pedillään.
”Lauhapentu”, sanoin nyt hieman kovemmalla äänellä. Se sai ystäväni korvan värähtämään. Toistin nimen vielä kolmannen kerran, ja se herätti valko-oranssin pennnun. Kolli nosti päänsä ylös ensin hämmentyneenä, mutta minut nähdessään hänen korvansa nousivat pystyyn ja silmät suurenivat. Pentu nousi varovasti emonsa viereltä ja loikki luokseni. Kävelin hänen edellään ulos pentutarhalta.
”No, miten meni?” Lauhapentu kysyi innoissaan ja loikki ympärilläni. Pysyin mahdolllisimman rauhallisena, sillä olinhan nyt oppilas.
”Kävimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa”, selitin innokkaana. Olisin halunnut, että Lauhapentukin olisi voinut nähdä kaiken sen mitä minäkin.
//Lauha?
// 1220 sanaa
