Uivelopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Raidallinen naaras esitteli itsensä emoni ystäväksi; nimekseen tämä sanoi Sulkavirta.. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, ja epäilin Aaltosalaman maininneen sen joskus jossain yhteydessä. Tämä Sulkavirta-naaras selvästi tiesi minut – olihan tämä omien sanojensa mukaan käynyt katsomassa minua useampaan otteeseen sillä välin kun olin ollut nukkumassa – mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, millainen persoona kyseinen kissa oli.
“Hämmentävältä”, vastasin rehellisesti emoni ystävän/isäni siskon kysymykseen. “Joka puolella on paljon kissoja, paljon enemmän kuin pentutarhassa. Täällä on myös selvästi sotkuisempaa – leirin keskellä pötköttää puu, eikä kukaan tee asialle mitään.”
Sulkavirran suusta pääsi nauruntuhahdus, jonka tulkitsin hyväntahtoiseksi, vaikkakin se hämmensi minua. Mitä huvittavaa kommentissani muka oli? “Se ei ole mikä tahansa pötköttävä puu vaan paljon enemmän kuin päällepäin näyttää!” naaras naukui silmät tuikkien.
Pääni kallistui sivuun. “Miten niin?”
“Pieni tutkimusretki voisi olla paikallaan”, Sulkavirran katse siirtyi Aaltosalamaan, “vai mitä?”
“Se kyllä voisi olla.” Punertavan kuningattaren naamalla oli ilme, jota en ihan osannut nimetä. Sen taakse tuntui kätkeytyvän paljon ajatuksia, kenties myös muistojakin, sillä hänen huulillaan karehti vino hymy. “Parempaa tutkimusretkeilijää kuin Sulkavirta ei olekaan”, emo kääntyi maukumaan minulle ja lipaisi korvaani lempeästi. “Pääset ihan ensimmäiselle seikkailullesi!”
En oikein ymmärtänyt, mitä naaraat tarkoittivat ‘tutkimusretkellä’ tai ‘seikkailulla’, mutta lähdin tassuttamaan heidän mukanaan kaatunutta puuta kohti. Isommat kissat liikkuivat huomattavasti nopeammin pitkine jalkoineen, joten minun täytyi ottaa välillä nopeita pyrähdyksiä eteenpäin pysyäkseni heidän vauhdissaan.
“Mitä me oikein teemme?” kysyin emoltani kun sain hänet kiinni.
“Seikkailemme.”
“Miten se käytännössä tapahtuu?”
“Siten, että menemme kohti tuntematonta tietämättä, mitä siellä on meitä vastassa.”
Hidastin askeliani. Miksi ihmeessä haluaisin tehdä jotain niin älytöntä? En ehtinyt esittää kyseenalaistavaa vastalausettani ääneen, kun jo huomasin meidän saapuneen puun luokse. Yllätyksekseni puu ei tosiaankaan ollut pelkästään sitä, mitä olin ajatellut sen olevan. Sen oksien sisällä näytti olevan aivan oma maailmansa. Maailma, jossa me ilmeisesti kohta seikkailisimme.
“Mitä tuolla on?” Kurkotin kaulaani uteliaasti pidemmälle, kohti tuuheiden oksien alla piilevää pimeyttä. Minä tykkäsin pimeydestä, se puhutteli sisintäni aina niin kauniisti.
“Mitä jos mentäisiin ottamaan selvää?” Sulkavirta kumartui vierelleni ja katsahti minuun viikset väristen. Halusin vastata myöntävästi. Houkutus päästä tutkimaan pimeää, mystistä tilaa oli valtaisa. Mutta en kyennyt hillitsemään omaa pentumaista pelkuruuttani. Niinpä minä vaadin raidalliselta naaralta seuraavaa:
“Jos sinä menet edeltä.”
SuperKP-boosti käytössä
