Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta oli keskeyttänyt yöllä uneni riehumalla pentutarhalla. Raidallinen naaras oli päästänyt pentunsa karkaamaan ja yritti etsiä häntä. En pitänyt siitä, miten vastuuton Sulkavirta oli poikansa kanssa. Lokkipentu olisi kaivannut kunnon kuria, mutta raidallinen naaras sen kuin vain silitteli jääräpäisen pentunsa päätä ja antoi hänen tehdä mitä halusi. Sen vuoksi pentu oli alkujaankaan päässyt karkuun, eikä minulta ollut herunut myötätuntoa naarasta kohtaan. Hän oli jättänyt minut rauhaan ja olin saanut jatkaa uniani.
Heräsin aamulla ensimmäisten joukossa. Pesään ei kajastanut ulkoa juurikaan valoa, joten olin päätellyt auringonnousun olevan vasta edessäpäin tai juuri käsillä. Koska kolme pentuani nukkuivat sikeästi vatsani vierellä, olin noussut hiljaa ylös ja kiiruhtanut ulos pentutarhalta. Ulkona oli kylmää ja hämärää, mutta ajatukseni siirtyivät nopeasti siitä aukiolla oleskeleviin kissoihin. Jokaisen turkit olivat rähjäisiä ja kissat olivat selvästi olleet taistelussa; taistelussa Eloklaania vastaan. Heidän kasvoillaan olevat tyytyväiset ilmeet paljastivat, että Kuolonklaani ja Kujakissayhteisö olivat takuulla voittaneet taistelun.
Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä hetken kuluttua Henkäystähti, Pimentovarjo ja Keijukainen kävelivät kaatuneen kuusen takaa esiin. Raidallinen päällikkö otti paikkansa leirin keskustassa ja kutsui klaanin koolle. Moni kuolonklaanilainen oli valvonut koko yön joko kokoontumisen tai hyökkäyksen vuoksi. Leiriin jääneistäkin jotkut typerykset olivat käyttäneet koko yönsä istumalla leirin aukiolla hyökkääjiä odottaen. Mielestäni se oli silkkaa typeryyttä. Nyt leiriin jääneet soturit, joiden olisi pitänyt levätä yö, joutuisivat partioimaan väsyneinä tai pahimmassa tapauksessa kieltäytyisivät partioimasta väsymyksensä vuoksi.
”Kuolonklaani ja kujakissat voittivat yöllisen taistelun Eloklaania vastaan”, Henkäystähti naukui vakaalla äänellä silmäillessään leirin aukiolla istuskelevia kissoja, ”tästä päivästä eteenpäin Kujakissayhteisön reviiriä ovat Eloklaanin metsät. Edelleenkään he eivät saa tulla meidän reviirillemme enkä me mennä heidän reviirilleen. Eloklaani on ajettu asumaan nummille, ja nyt me odotamme olevamme kyllin vahvoja voidaksemme kukistaa koko Eloklaanin. Sota on täällä, ja kaikenlainen hyväntahtoinen tekemisissä oleminen eloklaanilaisten kanssa johtaa rangaistuksiin. He eivät ole meidän ystäviämme.”
Henkäystähden ääni oli kylmä ja armoton. Minä tiesin, että hänen mielipiteensä eivät muuttuisi; kukaan ei saisi erityiskohtelua, jos menisi ja olisi tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Päällikkö ilmoitti vielä Usvakatseen ja Myrkkytassun kuolleen, jonka jälkeen hän kehotti haavottuneita käymään Hehkuaskelen luona. Kokouksen jälkeen klaanin elämä näytti jatkuvan taas normaalisti. Keijukainen ja kujakissat poistuivat leiristämme ja tavallinen arki sai alkaa. Aistin kuitenkin kireän ilmapiirin leirissä; epäilemättäkään kaikki eivät pitäneet sodasta ja tavasta, jolla Henkäystähti oli päättänyt hyökätä Eloklaaniin. Koska hän oli minun ainoa päällikköni, minä tuin ja kunnioitin häntä. Hänen päätöksensä oli varmasti tarkkaan harkittu ja oikea.
Neljäsosakuun kuluttua klaanin arki oli palannut takaisin uomiinsa. Koska sota ei ollut aktiivisesti käynnissä, päivät kuluivat melko seesteisesti ja samaan tapaan kuin ennenkin. Kireys klaanissa oli hellittänyt jonkin verran. Minun pentuni olivat puolentoista kuun ikäisiä. Kolmikosta oli kasvanut varsin kohteliaita ja hyväkäytöksisiä pentuja. He eivät liiemmin niskuroineet, riehuneet tai olleet muutenkaan yhtä raivostuttavia kuin pennut tavallisesti. Välillä minusta tuntui, että Sulkavirralla oli yhden pentunsa kanssa enemmän tekemistä kuin minulla kolmen kanssa. Pentuni osasivat kyllä leikkiä, mutta he tekivät sen mielestäni huomattavasti paremmin kuin muut pennut. Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu eivät huutaneet, kiljuneet tai ärjyneet turhuuksia. He leikkivät yrittäen kehittää itseään, aivan kuten olin opettanut. Aluksi erityisesti Lätäkköpennulla oli ollut vaikeuksia hillitä tunteitaan. Jos jokin oli mennyt hänen mielestään väärin, siitä oli kyllä kuullut koko pentutarha. Mutta viimeisen puolen kuun aikana hänkin oli rauhoittunut ja oppinut hillitsemään raivon puuskiaan, kun olin kertonut hänelle miten heikolta ne saivat hänet näyttämään.
Kolmikko istui vuoteeni vierellä silmäillen etäämmällä leikkiviä pentuja. Lammikkopennun pää kääntyi minun suuntaani ja pentu tapitti minua hetken hiljaa mietteliään näköisenä.
”Emo, koska me pääsemme ulos?” pentu kysyi varovaisesti. Pentujen onneksi olin tänään hyvällä tuulella.
”Aurinkohuipun jälkeen, kun partiot ovat lähteneet ja pääaukio on hiljainen”, vastasin ilmeettömänä kohdatessani pennun katseen. Muutkin pennut käänsivät mielissään katseensa minuun.
”Vihdoinkin”, Lätäkköpentu tokaisi, ”minä olen ollut valmis siihen jo vaikka kuinka kauan!”
Kun aurinkohuippu koitti, kuljin kolmen pennun edellä pesän sisäänkäynnille. Halusin muistuttaa heitä säännöistä, jotka olimme jo aiemmin tänään käyneet tarkasti läpi:
”Pesänulkopuolella ei sitten käyttäydytä epäasiallisesti. Te kuljette koko ajan minun perässäni, ettekä lähde omille teillenne. Minä esittelen teille leiriä ja te kuuntelette. Esittelykierroksen jälkeen voitte leikkiä hetken lähelläni aukiolla. Onko selvä?”
//Pennut?
