Pähkinäkorva
Kirjoittaja: Ron
Heräsin sotureiden pesästä, omalta tutulta paikaltani. Silmien avaaminen tuntui raskaalta, ja sitä tunnetta seurasi ilkeä rinnassa tuntuva henkisen kivun kouraisu. Ei taas niitä unia. Unimaailmani oli täyttynyt Minttuliekistä viime päivinä. Hatarat kuvat unien tapahtumista olivat estää nousemiseni pediltä. Jotain oli käynyt meidän välillämme sen jälkeen, kun kerroin Minttuliekille, että saatan rakastaa tätä. Hän oli torjunut minut, ja oli pian sen jälkeen hylännyt klaanin. Muistan yhä, kuinka Minttuliekin sanojen jälkeen olin avannut suuni, sanoakseni ettei se haitannut, mutta Minttuliekki lähti ennenkuin ehdin tehdä mitään. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä, mutten kyennyt. Ehkä olin ollut jotenkin pelottava hänestä, ehkä olin hänestä yököttävä. Olin häntä vain muutaman kuun vanhempi, mutta ehkä olin vain liian omituinen hänen makuunsa.
Kaikki mitä oli juuri tapahtunut ei vain tehnyt minusta mitään järkeä. Minttuliekki ja Lauhalaukka olivat lyöttäytyneet joittenkin erakoitten kanssa yhteen ja perustaneet uuden klaanin. Kuolonklaanilaiset tuntuivat olevan siitä kaikki hyvin näreissään, ja minä kyllä pidin niitä erakoita vähintäänkin epäilyttävinä. Mutta en Minttuliekin tähden osannut olla kovin vihainen. Kenties hän on onnellisempi Eloklaanissa. Minä todella ikävöin häntä. Jos olisin tiennyt hänen lähtevän, vaikkakin vihollisklaaniin, olisin halunnut järjestää hänelle edes kunnon läksiäiset. En ollut kuullut hänestä oikeastaan mitään. Toivottavasti hän sentään oli kunnossa.
Läksin ulos Kuolonklaanin leiristä. Jos joku tulisi kysymään minne, niin saalistamaan. Jos kysyjä oli minä, en ollut varma. Lehtikadon aikaan saalista on ollut hyvin niukasti, tuskinpa sitä saisin, vaikka olisin hakemassa. Yritin parhaani teeskennellessäni olevani oikeasti hyödyksi klaanille. Eloklaanin tulon jälkeen en nimittäin ole tehnyt juuri mitään. Lopetin muille puhumisen kokonaan, siitä taisi olla pieni ikuisuus, kun olin viimeksi syönyt kunnolla, ja hyvä jos edes jaksoin turkkiani sukia. Olin jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt, enkä jaksanut tehdä mitään. Jaksoin juuri ja juuri hortoilla pitkin Kuolonklaanin reviiriä, ja kävellä takaisin leiriin illan tullen. Olin jopa hämmentynyt siitä, ettei kukaan kuolonklaanilaisista ollut ehtinyt huomata minun laistaamistani. Keräsin leirissä toisinaan katseita, mutta se todennäköisesti johtui siitä, että näytin varmasti heistä puoliksi pois syöpyneeltä.
Jos ja kun joku viimein lähettää minulle kielellisen viestin, sanon vain oloni olleen hieman hutera viimeiset päivät. Se ei olisi valetta, mutta ilmaisisin sen siihen sävyyn, että saatan olla tulossa kipeäksi. Mutta toisaalta en haluaisi maata parantajan pesässä päivät pitkät. Kylmässä ulkoilmassa löntystely esti minua menettämästä kaikkea identiteettiäni kerralla.
”Voisit etsiä Eloklaanin rajan”, joku sanoi pääni sisällä.
Tämä sai minut pysähtymään, ja todella avaamaan silmäni ensimmäistä kertaa aikoihin.
”Varmaan Minttuliekki käy toisinaan rajapartiossa. Vai käykö hän iltakävelyillä?” sisäinen äänesi jatkaa. ”Ei se tyhmää ole toivoa, että näet hänet vielä joskus.”
Ajatuskin sai minun ryhtini nousemaan toiveikkuudesta. En muuta halunnutkaan kuin puhua asiat läpi Minttuliekin kanssa. Halusin pyytää anteeksi, kysyä hänen vointiaan ja viihtymistään. Halusin toivottaa hänelle onnea ja hyviä jatkoja, ja sitten petiin painuessani nukahtaa ikävän ja hepotuksen kyyneliin. Minä rakastin häntä, sen tunteen yli tai ali en päässyt. Mutta ennen kaikkea kunnioitin häntä. Hän oli jotain muuta, todellakin. Hänessä oli kaikki hyvän ja tasapainoisen kissan ainekset, hän oli minua nuorempi, mutta ainakin kymmenen kertaa minua viisaampi ja kypsempi. Minä tiesin, että vaikka hän inhoaisi minua nyt niin paljon että minut nähdessään haluaisi sähistä minulle, hän kävisi kanssani perus-ystävällisen dialogin. Hän olisi ollut loistava päällikkö meille.
Lähdin reippaaseen puolijuoksuun. Minun täytyi etsiä se raja, vaikka minut otettaisiin vangiksi Eloklaaniin. Minun täytyi puhdistaa omatuntoni ja suuni tavoittamattomissani olevan unelmieni naaraan edessä. Minun täytyi nähdä Minttuliekki.
538 sanaa
