Säröpentu
Kirjoittaja: Saaga
Huohotin väsyneenä leikistä. Pieni kehoni ei ollut yhtä kestävä kuin ison soturin.
“Oletko jo väsynyt?” Tulisielu kysyi lempeästi. Nyökkäsin.
“Voisin ottaa tähän väliin nokoset. Kiitos, kun leikit minun kanssani”, sanoin ja nyökkäsin taas nyt kunnioittavasti esittääkseni samalla hyvästit.
“Hei sitten”, soturi naukui iloisen oloisena ja lähti. Minäkin lähdin omaan suuntaani, nimittäin suoraan pentutarhaan. Tassutin makuusijalle, jolla nukuin joka yö ja käperryin levolle. En yleensä ottanut tähän aikaan päivä unia mutta tänään olin noussut aikaisin. Pesässä oli oudon hiljaista, kun siellä ei ollut ketään mutta hiljaisuus auttoi minua nukahtamaan.
Herätessäni tiesin, että olin nukkunut pitkään. Tiesin sen siitä, että Lainepentu nukkui sikeästi Tuiskupentu päällään. Nostin päätäni ja koitin tähyillä ulos. Se oli turhaa sillä pentutarhan sisäänkäynti oli niin syrjäisessä kohtaa ettei siitä päässyt edes valoa sisään kuin vain valoisimpina päivinä. Nuuskin ilmaa sen toivossa, että haistaisin oliko yö vai päivä. Ei tulosta. Tyhmä ajatus. Työnsin kuononi takaisin käpälieni alle ja koitin saada unta.
Ilmeisesti onnistuin, koska heräsin uudelleen vasta päivällä. Tällä kertaa tiesin, että oli päivä, koska Mäntyviiksikin oli hereillä ja hän ei ollut koskaan hereillä yöllä ellei ollut hätätilanne. Pyysin ikikuningatarta leikkimään ja hän vei minut ulos. Sisareni jäivät nukkumaan pesään. Leikin hetken Mäntyviiksen kanssa sammalpallia ja pyyhälsin sitten jonnekin muualle. Kävelin ympäri leiriä tekemisen puutteessa. Lopulta päätin mennä syömään hieman aamiaista. Oppilaat aterioivat jonkin matkan päässä ja salakuuntelin hetken heidän keskusteluaan. He puhuivat harjoituksista ja mestareistaan. Syötyäni istuskelin (lumi)sateen suojassa ihan leirin laidalla pienessä kolossa. Katselin lumihiutaleiden leijailua. Ne kasautuivat maahan ohueksi peitteeksi. Mäntyviiksi oli kertonut, että jokainen niistä oli erilainen. Myös jokainen kissa oli erilainen. Se oli aika hienoa. Jokainen oli omanlaisensa. Toisaalta jotkut kissat näyttivät ihan identtisiltä vanhempiinsa verrattuna. Olin siis ikikuningattaren sanoista hieman hämilläni. Katselin, kun Rosmariinitassu käveli ohitseni. Hän seurasi soturia nimeltä Kärppämyrsky. Kärppämyrsky oli – minun näkökulmastani – kuin Rosmariinitassun isosisko tai ottoemo. Olisin halunnut itsellenikin emon. Ihan oman emon. Oma emoni kun siirtyi jonnekin elämän jälkeiseen maailmaan synnyttyäni. Toivoin todella, että tämä oli siirtynyt henkineen päivineen Pimeyden Metsään. Näkisin hänet ehkä sitten, kun kuolisin. Toivottavasti tapaisin silloin isänikin. Kumpikaan heistä tai kukaan meistä pennuista, kun ei ollut ikinä tavannut heitä tai tuntenut heitä. Se suretti minua hiukan mutta ei liikaa. Elämän ehdoilla mennään ja sitä rataa. Tosi optimistista. Tuhahdin.
