Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Jääviilto oli siirtynyt hämärän tullessa kauemmas taistelukentästä lepuuttamaan hieman väsyneitä silmiään ja lihaksiaan. Kuolonklaanilainen oli siirtynyt Kuolonklaanin rajalle saakka, sillä hän tiesi metsän kuhisevan taistelusta väsyneitä vihollisia, joihin hän ei juuri nyt halunnut törmätä. Kun kolli oli saalistanut, syönyt itsensä kylläiseksi ja nukkunut pienen hetken, hän tunsi olevansa taas täynnä virtaa. Punaturkkinen kolli pesi hieman turkkiaan, joka oli sotkuinen armottoman taistelun jäljiltä. Jääviilto oli taistellut niin montaa kirppuista eloklaanilaista vastaan, ettei enää edes pysynyt laskuissa. Kun soturi oli saanut turkkinsa siistittyä, hän nousi ylös makoisasti venytellen. Metsä oli pimeä, sillä yö oli saapunut. Oli hiljaista, sillä aukiolta kantautuvien taistelun äänet eivät saavuttaneet tätä osaa metsästä.
Jääviilto lähti tassuttelemaan aluskasvillisuuden seassa eteenpäin takaisin taisteluaukiota kohti. Hän tunsi olonsa voittamattomaksi. Hänen suunnitelmansa oli tappaa jokaikinen eloklaanilainen joka hänen tielleen uskalsi asettua. Itsevarma virnistys hiipi punaturkkisen soturin kasvoille tämän kävellessä eteenpäin syvemmälle metsään.
Jääviilto hidasti tahtiaan kuullessaan lähettyviltä puhetta. Hän pysähtyi paikoilleen tunnistaessaan puhujat Pimentovarjoksi ja Tuhkajuovaksi. Kolli painautui nopeasti maata vasten ja toivoi, ettei naaraskaksikko ollut huomannut häntä. Ei siinä olisi ollut mitään pahaa, mutta soturi halusi kuulla, mistä häntä muutaman kuun vanhemmat kissat puhuivatkaan. Jääviillon nenään tulvahti terävä, rautainen tuoksu; verta. Jompi kumpi naaraista oli haavoittunut, muttei punaturkkinen kolli erottanut pimeässä ja aluskasvillisuuden takaa, että kumpi oli ottanut osumaa. Soturi pidätteli hengitystään, kun kuolonklaanilaiskaksikko kulki hänen ohitseen. Jääviillon edessä kasvava pensas ja naaraiden suunnalta käyvä tuuli olivat selviä vastauksia kollin rukoukseen. Noin vain Pimentovarjo ja Tuhkajuova kulkivat hänen ohitseen parin ketunmitan päästä tietämättä, että Jääviilto edes oli paikalla. Naaraskaksikko pysähtyi läheisen männyn juureen ja Pimentovarjo lysähti maahan makaamaan. Kun Tuhkajuova ilmoitti lähtevänsä saalistamaan, Jääviilto arveli haavoittuneen kissan olevan Pimentovarjo.
Kieltämättä maahan makaamaan käyneen naaraan olemus oli väsynyt ja heikko. Se sai Jääviillon pään täyteen houkuttelevia ajatuksia. Jos Pimentovarjo löydettäisiin tuosta kuolleena, kaikki syyttäisivät hänen kuolemastaan eloklaanilaisia. Jääviilto saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; hän saisi kostettua Pimentovarjolle ja samalla tulisi takuuvarmasti valituksi seuraavan varapäällikön virkaan. Mutta jokin kollisoturin päässä huusi ajatusta vastaan: ei, se ei ole hyvä ajatus.
Harkinta-aika päättyi viimeistään silloin, kun raskaat askeleet kantautuivat Jääviillon korviin. Hän oletti näkevänsä pimeässä metsässä Tuhkajuovan hopeisen turkin, mutta sen sijaan kissoja olikin kaksi. Tuuli toi mukanaan eloklaanilaiskissojen kuvottavan löyhkän. Oli Jääviillon onni, etteivät kissat olleet saapuneet paikalle hänen takaansa. Hän oli ollut niin keskittynyt suunnitelmiinsa tappaa Pimentovarjo, ettei olisi takuulla huomannut vihollisia ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä..
Jääviilto oli huomannut lähestyvät kissat yhtä aikaa Kuolonklaanin varapäällikön kanssa. Haavoittunut naaras kampesi itsensä pystyyn ja alkoi käydä kylmää keskustelua vihollisten kanssa. Nämä eloklaanilaiset olivat kaikkea muuta mihin Jääviilto oli tottunut. Kunnioittava, ystävällinen ja rauhanomainen puhe puuttui tyystin. Puhuva kollikissa oli tyly, inhottava ja selvästi yritti tarkoituksella ärsyttää Pimentovarjoa. Vaikkei tummaturkkinen naaras kuulunutkaan Jääviillon suosikkikissoihin, jostain syystä kollin mieleen nousi vahva ajatus: ei ole oikein, että kapiset eloklaanilaiset puhuvat Pimentovarjolle noin.
Jääviilto seurasi pensaikon takaa kolmen kissan juttuhetkeä – tai oikeastaan kahden, sillä toinen eloklaanilaiskolli seisoi aloillaan toisen vieeessä aivan tuppisuuna. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin lämminhenkinen kuulumisten vaihto, ja Jääviillon oletuksen mukaan se päättyikin nopeasti, kun kolmikko ajautui taistelemaan kaksi yhtä vastaan. Jääviilto painoi kyntensä maahan, häntä inhotti katsoa miten eloklaanilaiset riepottelivat Kuolonklaanin varapäällikköä. Kun Pimentovarjo makasi maassa kahden vihollisen armoilla, Jääviilto seisoi yhä paikoillaan ja katseli tilannetta pensaikon oksien takaa. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa päästä lopullisesti eroon Pimentovarjosta. Jääviilto voisi vain liueta paikalta ja leikkiä, ettei ollut koskaan edes ollut näkemässä tätä tilannetta.
Mutta se taisi olla ainoa hetki koskaan, kun Jääviillon omatunto sanoi toisin. Kun soturi näki vihollisten hyökkivän vuorotellen Pimentovarjon kimppuun ja Pimentovarjon yrittävän epätoivoisesti väistellä vihollistensa ylivoimaisilta näyttäviä iskuja, jokin tuntui heräävän Jääviillon sisällä. Sellaista tunnetta tai tarvetta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä kolli itsekään tiennyt, mitä se tarkoitti. Jokin hänen sisällään vain sanoi, että hänen oli toimittava, hänen oli pelastettava Pimentovarjo ja oltava sankari.
Kolli nousi seisomaan ja loikkasi pois pensaikon takaa. Viholliset olivat niin keskittyneitä Pimentovarjon riuhtomiseen, etteivät he huomanneet takaansa hyökkäävää soturia. Jääviilto loikkasi pienemmän kollikissan selkään, estäen tämän hyökkäyksen Pimentovarjon kimppuun. Kissa päästi ilmoille säikähtäneen karjaisun. Ruskeaturkkinen kolli oli Jääviiltoa melko paljon pienempi, joten kissa lyyhistyi maahan suurikokoisemman soturin painosta.
”Kieroarpi!” kolli ulvahti jäädessään Jääviillon painon alle. Ennen kuin Jääviilto ehti tehdä mitään, Kieroarveksi kutsuttu kollikissa oli muuttanut lennosta suunnitelmaansa ja syöksyi parhaillaan kohti klaanitoveriaan ja hänen kimpussaan olevaa Jääviiltoa. Toinen taistelija oli Jääviiltoa niin paljon suurempi, ettei häntä kiinnostanut kokeilla, voisiko ottaa vaivatta soturin iskun vastaan. Siispä punaturkkinen kolli loikkasi pois vastustajansa selästä ja nelisti Pimentovarjon taakse. Varapäällikkö oli päässyt nousemaan ylös ja näytti olevan valmis taisteluun. Jääviilto katsoi epäillen mustaturkkista naaraskissaa, joka näytti suorastaan kammottavalta. Ilmassa leijaili voimakas veren lemu, joka kaikesta päätellen tuli Pimentovarjosta.
”Aika epäreiluja nämä sinun kaverisi, kun taistelevat kaksin haavoittunutta kissaa vastaan”, Jääviilto tokaisi Pimentovarjolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saamaan varapäälliköltä vastausta, sillä viholliset aloittivat uuden hyökkäyksen. Kissoista suurempi oli ottanut kohteekseen Jääviillon, kun taas pienikokoisempi hyökkäsi kohti Pimentovarjoa. Jääviilto kääntyi nopeasti ympäri ja pinkaisi juoksuun vihollinen perässään seuraten. Kolli juoksi läheisen männyn ympäri ja kääntyi yllättäen ympäri kohti vastustajaansa. Vihollinen ei selvästikään ollut varautunut takaa-ajon jäävän niin lyhyeksi, ja Jääviilto onnistui aloittamaan vaivatta hyökkäyksensä. Hän loikkasi kynnet ojossa kohti Kieroarpea. Kaksikko heittäytyi toistensa kimpussa aluskasvillisuuden sekaan. Jääviilto ei sitä itse suostunut myöntämään, mutta vihollinen oli häntä selvästi kokeneempi ja jokseenkin myös taitavampi taistelija. Punaturkkisen soturin tehtäväksi jäi vain pitää kollin kynnet ja hampaat kaukana kriittisistä paikoista, eli hänen vatsastaan ja kaulastaan. Jääviilto ja Kieroarpi riehuivat maassa toistensa kimpussa pienen hetken, ennen kuin he heittäytyivät molemmat kauemmas toisistaan. Molemmat asettuivat toisiaan vastakkain ja selät köyristettyinä. Molempien turkit olivat pystyssä ja hännät tavanomaista kaksi kertaa paksummat. Jääviilto kohtasi vihollisen ruskean, tuiman katseen. Hän yritti löytää kollista merkkejä pelosta, muttei mitään sen kaltaista näkynyt..
”No, väsyttääkö sinua vai miksi ihmeessä pysähdyit?” Jääviilto ärsytti vihollistaan parhaansa mukaan, mutta toinen kolli pysyi edelleen tuppisuuna.
”Jaa, siellä Eloklaanissako ei kakaroille opeteta edes käytöstapoja”, kuolonklaanilaiskolli tuhahti ärsyyntyneenä ja kyllästyi odotteluun. Hän syöksähti taas kynnet ojossa vastustajaansa kohti, vaikka tiesikin sen olevan riski. Kolli oli vain niin raivoissaan, ettei välittänyt. Tämä kapinen eloklaanilainen ansaitsi kuolla, kaikki eloklaanilaiset ansaitsivat. He olivat pilanneet Kuolonklaanin elämän ja kaiken, mitä oli ollut ennen vihollisten saapumista. Oli vain kaikille parasta, että jokaikinen eloklaanilainen hävitettäisiin maan päältä!
”Kieroarpi! Lähdetään!” parahdus keskeytti Jääviillon hyvin alkaneen hyökkäyksen. Punaturkkinen soturi oli juuri saanut otteen vastustajan niskavilloista, kun toinen eloklaanilaiskolli viiletti heitä kohti. Jääviilto ei ehtinyt väistää, kun pakeneva kolli oli jo hyökännyt hänen selkäänsä. Hyökkäys ei saanut Jääviiltoa kaatumaan, mutta hänen leukojensa ote löystyi niin, että vihollinen pääsi repäisemään itsensä irti hänen otteestaan. Nopealla loikalla Jääviillon selkään loikannut eloklaanilaissoturi loikkasi takaisin maahan ja lähti nelistämään poispäin hänestä.
”Pelkurit! Te kuolette vielä kaikki!” Jääviilto ärjyi raivoissaan kaksikon perään, kun he katosivat pimeän metsän syövereihin. Kolli oli aivan valmis lähtemään kaksikon perään, mikäli Pimentovarjokin olisi lähtenyt. Mutta mustaturkkinen soturi ei juossut Jääviillon ohi, joten kolli luopui ajatuksesta ja kääntyi varapäällikön puoleen. Yllätyksekseeen Jääviilto huomasi, ettei musta naaras ollut yksin. Hänen vierellään seisoi Tuhkajuova. Kaikesta päätellen hopeanharmaa soturi oli saapunut oivaan aikaan paikalle ja naaraat olivat saaneet ajettua vihollisen tiehensä.
Punaturkkinen soturi käveli itsevarmoin askelin, samalla niskavillojaan silotellen klaanitovereidensa luokse.
”Pyh, oli sinun onnesi, että saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Ilman minua olisit kuollut noiden hiirenaivojen kynsiin”, Jääviilto puuskahti ylimielisesti Pimentovarjolle. Kollin kasvoilla oli hänelle tavanomainen kylmä ja ilkeä katse, jota täydensi ilkeämielinen virnistys. Mutta kun kuolonklaanilainen muisti Pimentovarjon heikon kunnon, hänen ilmeensä muuttui tavanomaista neutraalimmaksi – ei ystävälliseksi tai huolestuneeksi, vaan sellaiseksi ilkeän ja neutraalin välimaastoksi.
”Näytät olevan aika heikossa hapessa. Pystytkö palaamaan vielä taisteluun, vai tokenetko lepäämällä tuosta ennen aamua? Jos vaadit, minä kyllä voin jäädä vartioimaan sinun untasi ja huolehtia, etteivät viholliset käy kimppuusi kuten äsken”, Jääviilto tuhahti hieman piikitellen. Sanat olivat kuitenkin sellaisia, jotka eivät olleet tälle soturille tyypillisiä. Liekö se johtui siitä, että kolli oli jo kuiden ajan pyrkinyt pääsemään varapäällikön suosioon tai sitten soturi oli kehittämässä tunteita naarasta kohtaan, mutta jokin tarve hänellä oli jäädä Pimentovarjon luokse. Tämä oli ensimmäinen kerta koko taistelun aikana, kun Jääviilto halusi ennemmin seistä vartioimassa klaanitoverinsa unta kuin palata raatelemaan eloklaanilaisia. Kun kolli itse tajusi sen, häntä alkoi kuvottaa. Kolli olisi perunut sanansa ja ilmoittanut lähtevänsä takaisin taisteluun, ellei Pimentovarjo olisi jo avannut suutaan vastatakseen.
//Pimento?
