Villisielu
Kirjoittaja: Tipu
Kun olimme saaneet katsauksen reviiristä, olin saanut jonkinlaisen kuvan oppilaastani. Hän tosiaan ei ollut mikään suuri puheinen, eikä se haitannut. Hänellä tosin näytti olevan pieni hämmennys päällä aina kun puhuin, saattoi olla tyylini sanoa sanat hellästi, sekä epäröiden, kiltillä asenteellani, tai sitten puhe vaikeudet olivat jättäneet jonkinlaisen merkin minuun. En kuitenkaan ollut sen kummempi kuin puhuisin kenen tahansa soturin kanssa, en ollut mestari sihisemään oppilaalle, vaan puhuin hänelle kuin ystävälle, tai ainakin yritin. Kun tosiaan kierros loppui, pysäytin hänet taas tuttuun paikkaan suuaukon eteen. Emme olleet tiellä, mutta yksi asia piti varmistaa. Tämä ei olisi tavanomainen paikka, mutta tämä ei veisi paljon aikaa.
”Näytä miten vaanit”, Tokaisin, katsoen kolliin. Hän katsoi epäröiden minuun, nopeasti, niin kuin Karhumyrsky oli minut opettanut, kumarruin vaanimis asentoon. Kolli avasi suunsa pieneen hämmästykseen. Annoin hänen mittailla katseellaan kuinka jalkani menivät, ennen kuin nousin ylös. Pähkinätassu lopulta itse yritti mennä noin nopeasti, rojahtaen maahan. Kolli pudisti päätään hämillään, hitaasti hän korjasi asentonsa, niin hyväksi kun pystyi. Kiersin tämän ympäri, nähdäkseen lopputuloksen.
”Hiotaan tätä huomenna, nyt, syöt, haet sen petisi, yrität edes nukkua. Harjoitukset alkavat aamulla, aamukasteen aikaan”, Tokaisin. Oppilaani nyökkäsi, lähtien leiriin epävarmana edeltä, koska annoin hänen mennä, itse lähtisin iltalenkille. Puikkehtelin puiden välissä, juosten niin nopeasti kun voin. Ei minulla ollut kiire, tämä vain.. toi minut eloon. Jarrutin juoksuni hölkäksi, pysähtyen kun näin hohtavan lammen. Olimme käyneet täällä jo aiemmin päivällä, mutta kaipasin paikkaan yhä vain uudestaan. Se auringonlasku vettä vasten, oli vain nähtävä. Kuinka puut värjäytyivät kaikilla auringon väreillä hetkeksi, kuinka maailma vain tuntui pysähtyvän.. Villin luonnon ottavan vallan. Mistä olin saanut nimeni? Niin? Villi, ei ainakaan luonteeni ollut. Uskottelin itselleni siinä hetkessä että se oli villin luonnon kauneudesta. Painauduin yhtä puuta vasten, jääden vain miettimään, katselemaan, aloillaan olevaa maailmaa. Unohtaisin ison roolini, tässä maailmassa, hetkeksi, sekä huoleni. En olisi hetkeen sidottuna kahteen kolliin, nyt kolmeen, oppilaskin. En olisi hetkeksi sidottuna klaaniin, niihin sääntöihin, jotka kertoivat mikä oli oikein vain väärin. Hetken, olin vain tässä, ilman huolia. Katsoin vain kuinka aurinko laski, ollen siinä ehkä tarkoitusta kauemmin. Jääden katsomaan tähtiä. Nyt kukaan ei olisi oikein kieltämään etten saisi olla täällä näin yöstä. Katsoin tähtiä hämilläni. Ihan kuin ne sammuisivat.. ne eivät olleet enää niin kirkkaita.. Kuulin rapinaa takaani, kääntyen kohtaamaan Karhumyrskyyn. Siinä olikin se ohi kiitävä hetki mennyt.
”Oppilaasi tuli leiriin muttet sinä, aloin huolestua kun sinusta ei kuulunut”, Kolli tokaisi, hymähdin vain, katsoen taivasta. Tunsin kuinka kolli tassutti viereeni, painauduin häneen hennosti kiinni. Tuon turkki oli pehmeä, sekä turvallisen tuttu.
”Tiesitpä ainakin mistä etsiä”, Tokaisin ohimennen. Me kumpikin tiesimme että olisimme täällä, jos jotain tulisi. Tämä tuntui vain niin.. luontaiselta paikalta olla. Käänsin katseeni sitten kolliin, hymyillen ivakaasti. Tuo katsoi minua kysyvästi. Pingoin juoksuun kohti vettä, nauraen pienesti. Aivan kuin ekoilla kerroilla.. Kolli seurasi minua. Tällä kertaa en räiskinyt vettä tämän päälleen, vaan juoksin itse veteen uimaan. Karhumyrsky jäi epäröiden rantaan katsomaan minua.
”Ala tulla! Älä väitä ettet kaipaa virkistystä tai ettei täällä ole kuuma!”, Naurahdin. Kolli pyöräytti silmiään, pudistaen päätään eiksi. Mutristin suutani, kauhoen kuitenkin syvemmälle. Niin syvälle että saisin hyvin uitua. Kun viimein sain tassuni pois hiekasta, aloin räiskimään ympyrää, harjoittamaan tekniikkaa. Karhumyrsky vain katseli rannasta käsin. Kun sain tarpeeksi ympyrään uinnista, polskin rantaan. Ihan tahalleni ravistelin vettä karhumyrskyn päälle.
”Arkatassu”, Mutisin muka tuohoutuneena. Jäin haastavana katsomaan meripihkaisiin silmiin, hän tiesi että kaipasin juoksukisaa, ilman sanojakin. Olisin nyt levottomalla päällä, e ollut saanut tarpeeksi huomiota oppilaani kanssa, enkä ketään kelle puhua. Nyt Karhumyrsky kärsi siitä, kun omasin energiaa, sekä hän halusi vain nukkumaan, ollen huolissaan minusta.
”Kuvittelet vain”, Kolli murahti vastaten. Jännitin lihakseni, pinkoen juoksuun kohti leiriä. En olisi niin tyhmä et juoksisin suoraan jokeen. Karhumyrsky juoksi vierelläni. Kolli tahalleen hidasteli, antaen minulle voiton. Tosin hänen vähäpuheisuutensa kieli myös väsymyksestä, mitä luultavasti se oli. Hidastin lopulta, koskettaen nenälläni piikkiherne tunnelia. Karhumyrsky ei jäänyt ivaamaan, vaan pujahti leiriin. Seurasin kollia toki, saaden leiriä vartioineilta kissoilta teräviä katseita. Siinäpäs katselkoon. Turkkini ei ollut lito märkä enään, mutta kostea, Karhumyrsky säpsähti kun tunsi märän turkkini häntä vasten. Tassuttilimme suoraa päätä pesään, kummatkin omille sammalille. En oikein pitänyt faktasta että olin kummastakin kollista niin kaukana, voisin toki pyytää Lauhalaukalta lupaa siirtää sammaleeni hänen viereensä, mutta siitä Karhumyrsky ei pitäisi. No ihan sama. Kierähdin kippuraan sammalille.
Heräsin normaalisti aamulla, alkaen siistimään turkkiani. Sammaleeni olivat märät, tai, noh, kosteat, mutta kuitenkin. Suin turkkini, yrittäen saada rinnasta tupsuni hillittyä. Mutta kun tupsu ei halunnut tulla hillityksi, tupsua ei silloin hillitä. Tassuttelin aukiolle, haukotellen yhä. Miksi minä, ei en halunnut herätä. Mutta oppilas. Tassuttelin oppilaiden pesää kohti, hetken vain jääden tuijottamaan pesää. Ööh, aivot? Toimikaa? Etsin oppilasta turkkien kirjosta, kunnes löysin tuon. No niin. Kumarruin tökkäämään kuonollani kollin päälakea. Pähkinätassu nosti hämillään päätään, kohdaten katseeni. Viitoin päälläni kollia seuraamaan, sillä kolli ei varmaan kiinnittänyt huomiota häntäni liikkeeseen. Tassuttelin aukiolle, jääden odlttamaan toista, tänään hioisimme sitä vaanimista. Odotin kuinka oppilas tuli melkein tyhjälle aukiolle, tokkuraisena.
”Huomenia, tänään menemme harjoitus montulle. Muistatko eillisestä? Opetan sinulle kuinka vaanitaan, sekä testaillaan haju aistiasi, miten hyvin tunnistat erakon ja miten kuoloklaanilaisen”, Tokaisin Pähkinätassulle. Kolli nyökkäsi. Katsoi riistakasaa, joka oli aika tyhjänä, mutta aamupartion tullessa, se täyttyisi kyllä.
”Ensin ota jotain syötävää.. Tästä voi tulla pitkä päivä”, Tokaisin suoden kollille pienen hymyn. Nappasin itsellenikin pienen vesimyyrän, ei niin ison mitä yleensä. Menin aukion sivuun popsimaan saalista, sekä heräilemään pienesti.
//846 sanaa
//Pähkinä, karhu ehkä? Anteeks jos jommalla kummalla meni puskiin tai hinttailen liikaa 😀
