Taivaspentu
Kirjoittaja: Ruska
Taivaspentu makoili sammalvuoteella emonsa, Lumikkoviiksen vierellä. Hänen pienet tassunsa olivat pedin reunalla, ja pieni Taivaspentu tiiraili jäkäläverhon läpi mietteliäänä aukiota. Taivaspennun vierellä hänen siskonsa Kirkaspentu vääntelehti unissaan. ’Kaipa sisko näkee painajaisia, kun noin vääntelehtii’, Taivaspentu mietti ja otti etäisyyttä Kirkaspentuun, kun tämä potkaisi hiljaa Taivaspentua unissaan. Taivaspentu kääntyi emonsa puoleen, jonka silmät olivat kiinni, ja kyljet kohoilivat rauhallisesti. Taivaspentu huokaisi, ja kääntyi taas katsomaan aukiota jäkäläverhon läpi. Taivaspentu halusi kovasti tutkia leiriä siskonsa kanssa, tai jonkun toisen pennun kanssa, mutta Taivaspennulla ei ollut yhtäkään ystävää. Hän oli epäonnistunut yrittäessään ystävystyä Höyhenhallan pentujen kanssa, hän ei ollut uskaltanut naukaista mitään muuta kuin ”hei”, ja lopulta oli perääntynyt takaisin pesään, takaisin Lumikkoviiksen luo.
”Mikä hätänä Taivaspentu? Näytät surulliselta? Haluatko kuulla jännän tarinan?” Taivaspentu kuuli ystävällisen äänen takaansa, nuori naaras pentu kääntyi katsomaan, kuka oli hänelle ystävällinen. Se oli vanha tummanruskea naaras, jolla oli jäänsiniset silmät, joissa oli ystävällinen pilke. Taivaspentu pudisti päätään ystävälliselle klaaninvanhimmalle.
”Kaikki on hyvin, en halua kuulla tarinaa, haluan seikkailla siskoni kanssa”, Taivaspentu vastasi mahdollisimman lyhyesti ja hiljaa. Vanha naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä.
”Tule milloin vain kuuntelemaan tarinoita, olen muuten Luminenä”, Luminenä niminen vanha naaras naukaisi ja asetteli päänsä etutassujensa päälle. Taivaspentu nyökkäsi vastaukseksi. Taivaspentu makoili jonkin aikaa hiljaisuudessa, katsellen aukiota, kunnes hän kuuli viereltään haukotuksen. Taivaspentu käänsi päätään, ja näki Kirkaspennun raottavan silmiään väsyneesti. Kirkaspentu katsahti Taivaspentua ja nousi istumaan.
”Onko auringonnousu?” Kirkaspentu naukaisi kysyvästi ja haukotteli. Taivaspentu katsahti kohti jäkäläverhoja, aurinko oli jo melkein keskellä taivasta. ”On jo melkein aurinkohuippu”, Taivaspentu naukaisi hiljaa, ja nuolaisi varovasti rintakarvojaan. Kirkaspennun vihreät silmät laajenivat suuriksi. ”Nukuimmeko niin kauan?” Kirkaspentu naukaisi hämmentyneenä, ja nousi seisaallen, hän käveli jäkäläverholle ja pisti päänsä pesän ulkopuolelle. ”Totta tosiaan!” Kirkaspentu totesi katsahdettuaan Taivasta. Kirkaspentu käänsi katseensa Taivaspentuun, joka istui yhä sammalvuoteella.
”Tule! Mennään tutkimaan leiriä kunnolla!” Kirkaspentu ehdotti Taivaspennulle, ja irvisti ilkikurisesti. Taivaspentu katsoi vuorotellen mietteliäästi Kirkaspentua, ja Lumikkoviikseä joka nukkui. Hän ei halunnut että emo suuttuu, mutta leirin tutkiminen siskon kanssa ilman valvovaaa silmäparia kuulosti houkuttelevalta. Taivaspentu päästi kasvoilleen pienen hymyn, ja käveli siskonsa luokse. ”Mennään vain”, Taivaspentu vastasi Kirkaspennulle kasvoillaan pieni hymynkaarre. Kirkaspentu naurahti iloisella sävyllä ja käveli ulos pentutarhasta. Taivaspentu seurasi siskoaan visusti tämän takana, häntä ujostutti mennä tutkimaan leiriä, kun muut katsovat. Kirkaspentu katseli silmät suurina leiriä, ja Taivaspentu uskaltautui Kirkaspennun vierelle. ’Onpas leiri suuri! Miten me tutkimme sen tämän päivän aikana?’ Taivaspentu ajatteli huolestuneena. ”Mennäänkö katsomaan ensin tuota kaatunutta puuta?” Kirkaspentu kysyi ja osoitti hännällään kaatunutta puuta. Taivaspentu epäröi, häntä huolestutti tutkia leiriä. ’Me kuitenkin joudutaan pulaan kun menemme sinne’, Taivaspentu ajatteli ja heilautteli häntäänsä hermostuneesti puolelta toiselle. ”Hyvä on, mutta jos joudumme pulaan se on sinun syytäsi!” Taivaspentu naukaisi ja huokaisi. Kuitenkin he vain joutuisivat pulaan.
”Tule! Seuraa minua!” Kirkaspentu hihkui iloisesti. Taivaspentu nyökkäsi varovaisesti, ei hän voinut enää tehdä muutakaan tässä tilanteessa, kuin seurata siskoaan. He kävelivät yhdessä kaatuneen puun luo. Kirkaspentu tutkaili sitä silmät suurina.
”Tämä taitaa olla puun latva”, Kirkaspentu naukaisi määrätietoisesti, ja katseli puuta. Taivaspentu katseli puuta, se oli paljon ohuempi siltä, missä he olivat, kuin toisesta päästä. ’Kenenköhän pesä tämä on?’ Taivaspentu mietti, ja mittaili katseellaan puuta. ”Otetaan selvää ketkä asuvat tässä puussa!” Kirkaspentu sanoi, ja käveli puun vietellä. Eräs oppilaista tuli heitä vastaan.
”Tämä on oppilaidenpesä, et täällä ole pienille pennuille mitään asiaa, tuolla toisella puolella kuusea on sotureiden pesä, eikä pennuilla ole asiaa sinnekkään”, eräs oppilas naukaisi Taivaspennulle ja Kirkaspennulle hiukan ärtyneesti, ja käveli oppilaidenpesään. Taivaspentu ei tiennyt kuka se oli, mutta katsoi hämmentyneenä oppilaan perään. ”Selvä, ei sitten mennä sinne”, Kirkaspentu naukaisi ja tuhahti, ja suuntasi eri suuntaan. Taivaspentu seurasi siskoaan häntä koipiensa välissä, he olivat jo joutuneet jonkinlaiseen pulaan. Seuraavaksi Kirkaspentu johti Taivaspennun pesälle, joka näytti pentutarhalta.
”Mikä paikka tämä on?” Kirkaspentu ihmetteli ääneen, ja käveli lähemmäs pesän sisäänkäyntiä. Kirkaspentu käveli sisälle pesään, ja Taivaspentu perässä. Pesän sisällä oli monia hajuja, jotka olivat joistakin kasveista. Musta naaras makoili lähistöllä, ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi pienille pennuille.
”Hei pennut, olen Hehkuaskel, kuinka voin auttaa teitä?” Hehkuaskel niminen naaras kysyi pennuilta ystävällisesti. Taivaspentu katsoi Kirkaspentua painostavasti, että tämä vastaisi hänen puolestaan. ”Me vain tutkimme, ja mikä tämä haju on?” Kirkaspentu naukaisi haistellen ilmaa. Vai niin, no se haju on yrtit, joilla parantajat parantavat kissojen haavoja sekä tauteja”, Hehkuaskel vastasi. Kirkaspentu nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Taivaspentu vielä käännähti katsomaan Hehkuaskelta.
”Kiitos”, Taivaspentu kuiskasi. Kirkaspentu ehti johdattaa Taivaspentua hetken, kun jotain tapahtui. Lumikkoviiksi juoksi hätäisesti ulos pentutarhasta, joka oli toisella puolella leiriä. Taivasoentu painautui maralaksi, ja hänen korvansa koskivat niskaa.
”Taivaspentu! Kirkaspentu! Missä olette! Auttakaa, pentuni katosivat!” Lumikkoviiksi huusi hädissään. Katsoin Kirkaspentua silmiin. ’Tämä on sinun syytäsi’, Taivaspentu ajatteli.
”Olemme täällä emo!” Kirkaspentu naukaisi niin lujaa kuin pystyi, Lumikkoviiksi juoksi nopeasti siskosten luokse.
”Mitä te teette? Aiheutitte minulle paniikkikohtauksen! Ette saa poistua pentutarhasta ilman lupaani!” Lumikko viiksi naukaisi, hänen silmistään vuosi kyyneliä. Hän tarttui Taivaspennun ja Kirkaspennun niskanahkoihin, ja kuljetti heidät takaisin penturarhalle. Lumikkoviiksi laski pennut sammalvuoteelle, ja istahti heidän viereensä.
”Älkää enää ikinä livahtako ulos pesästä kun nukun”, Lumikkoviiksi torui pentujaan. Taivaspentu katsoi anteeksipyytävösti Lumikkoviikkseä. ”Anteeksi emo, se oli kyllä Kirkaspennun idea”, Taivaspentu sanoi ja katsahti siskoaan. ”Eikä ollut! Ja sinä tulit mukaani!” Kirkaspentu väitti vastaan.
”Lopettakaa tappeleminen, saatte molemmat minulta rangaistuksen. Teidän täytyy pysyä puolikuuta pesässä”, Lumikkoviiksi naukaisi pennuilleen. Kirkaspentu katsoi pettyneesti emoaan, mutta asettui makaamaan tämän viereen. Taivaspentu istahti sammalvuoteelle ja huokaisi. ’Tiesin että joudumme pulaan’, Taivaspentu ajatteli.
