Kylmäliekki
Kirjoittaja: Aura
Kylmäliekki istui soturien pesässä hiljaisena ja suki etutassuaan vaisuna. Harmaan kollin korvat olivat lerpallaan päänsä sivuilla ja kollin vihertävä katse oli surun murtama. Kylmäliekin emo, Ruusutuike oli menehtynyt hetki sitten eloklaanilaisten toimessa. Naaras oli joutunut rajakahakkaan ja saanut surmansa julmasti jonkun tabbykuvioisen kissan toimesta. Kylmäliekki tunsi nyt erityistä suojattomuutta maailmaa kohtaan. Hän oli voinut tukeutua emoonsa vaikeilla hetkillä, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli yksin. Olihan hänellä sentään vielä Kalmakuu ja Jääviilto… Jääviilto olikin saanut uskoteltua kollille, että eloklaanilaiset todella olivat saastaa ja nyt harmaaturkki tunsi vihaa heitä kohtaan. Vihaa ja pettymystä. Kollikissa oli erityisen stressaantunut vallitsevasta sotatilanteesta johtuen, mutta onneksi häntä ei oltu valittu ensimmäiseen taisteluun. Kylmäliekki sukaisi rintaturkkiaan ja antoi katseensa lipua hiljaisessa soturien pesässä. Hän oli ollut aamupartiossa, jonka jälkeen hän oli painunut suremaan emoaan. Kolli huokaisi ja nousi pystyyn. Hänen olisi todellakin ryhdistäydyttävä, eihän hän nyt voisi täällä ikuisuuksia märehtiä. Mitä Jääviiltokin siihen sanoisi? Todennäköisesti haukkuisi hänet pystyyn ja antaisi kuulla kunniansa. Siispä soturi asteli aukiolle, jota lämmitti aurinko. Lehtikato alkoi lähestyä loppuaan eivätkä hieman lämpimät päivät olleet enää täysi harvinaisuus. Kylmäliekki joutui siristelemään silmiään auringonsäteiden osuessa valkeisiin lumikasoihin. Kollikissa ei ehtinyt muodostaa yhtäkään, ei sitten ainuttakaan ajatusta, kun jostain hänen luokseen oli pyyhältänyt nuori kollikissa, joka tunnettiin myös Pyräkkäpiruna. Hän tiesi kollin veljen olleen hänen veljensä oppilas, mutta ei ollut tutustunut itse Pyräkkäpiruun sen tarkemmin. Myrskymahdin, kollin siskon kanssa hän oli vaihdellut muutamia sanoja ja saanut naaraasta ihan hyvän kuvan. Siispä kun Pyräkkäpiru väläytti hurmaavan hymyn ja pyysi kollia seurakseen metsälle, ei kuolonklaanilaissoturi nähnyt ainuttakaan syytä kieltäytyä toisen tarjouksesta.
“Iltapäivää, Pyräkkäpiru. Toki, se sopii minulle mainiosti. Tassuni kaipaavatkin jo kovasti verryttelyä”, savunharmaa kollikissa vastasi ja yritti pitää äänessään jokseenkin iloisen äänensävyn. Hänen äänestä kuitenkin paistoi läpi menetys ja sen tuomat tunteet. Kylmäliekki ei kuitenkaan halunnut juuri nyt miettiä Ruusutuiketta. Naaras oli kuollut ja haudattu, joten hän ei voisi asialle enää mitään. Olisi vain mentävä eteenpäin ja nautittava tulevaisuudesta. Kylmäliekki lähti Pyräkkäpirun edellä tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa ja nuori soturi seurasi häntä innokkaasti.
“Huolettaako sinua tämä nykyinen sotatilanne? Ollaan varovaisia eikä mennä rajoille”, Kylmäliekki naukaisi epävarmalla äänellä astellessaan ulos leiristä. Hän ei halunnut kohdata eloklaanilaisia. Hänen taistelutaitonsa olivat vain kohtalaiset eikä hän tiennyt Pyräkkäpirun omista.
“Ajattelin, että me voisimme suunnata Lehtikuusilaaksoon, jos se vain sopii sinulle?” tabbykuvioinen kolli ehdotti rennosti ja kiri päästäkseen Kylmäliekin rinnalle. Soturikolli heilautti päätään nyökätäkseen.
“Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Kylmäliekki vastasi ystävällisellä äänellä ja yritti rentoutua. Eivät eloklaanilaiset heitä sieltä löytäisi. Ja jos löytäisivät, niin ainakin hän saisi kostettua emonsa kuoleman. Ei Kylmäliekki ollut mikään koston-ja verenhimoinen kissa, mutta hänen ajatuksensa ja mielipiteet tuntuivat vain sekoittuvan muiden omiin. Kylmäliekki ei ollut varma tiesikö hän enää lainkaan omista mielipiteistään.
//Pyräkkä?
