Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Näkymä edessäni oli kuin suoraan jostain kamalasta painajaisesta. Verilammikot täplittivät lehtisateen kuihduttamaa ruskeaa ruohoa, osa tummasta nesteestä peräisin klaanitovereistani, osa nuorista erakoista. Rautainen veren haju leijaili ilmassa, ja irvistin hiukan, kun maistoin sen suussani. Aukio oli täynnä erisävyisiä karvatuppoja; käänsin katseeni valkoisista tukoista, jotka olin itse raastanut vastustajani turkista. Kookas naaraskissa makasi kyljellään vieressäni, mutta en uskaltanut vilkaistakaan ruumista. Tiesin, että jos niin tekisin, erakon lasittuneet silmät ilmestyisivät painajaisiini. Pidin siis katseeni määrätietoisesti erään lehtikuusen rungossa, joka toimi minun ankkurinani tähän maailmaan. En voinut antautua paniikin ja katumuksen riepoteltavaksi, joten tuijotin vain puunkuorta raskaasti hengittäen ja yritin koota itseni. En halunnut näyttää heikolta klaanitovereideni edessä; heidän ei tarvinnut tietää, että tällä hetkellä olisin kaikista mieluiten vain käpertynyt maahan vollottamaan kuin mikäkin pentu.
Yritin vakuutella itselleni, että tekoni oli oikeutettu, ettei minulle oikeastaan ollut annettu muuta vaihtoehtoa. Minulla oli kuitenkin ollut monen monta tilaisuutta toimia toisin. Olisin voinut päästää sen valkoisen naaraan menemään. Olisin voinut kieltäytyä yöpartioon osallistumisesta. Olisin voinut torjua Henkäysvarjon tarjouksen liittolaisuudesta. Lopulta minun oli tultava siihen päätelmään, että todellakin olin julma, armoton tappaja. Laihana lohtunani toimi se, etten ainakaan ollut yksin tässä tilanteessa. Partion muiden jäsenten kasvot näyttivät myös synkiltä. Olin vilaukselta nähnyt Aaltosalaman pentuikäisen erakon kimpussa; punaruskeasta soturista tuntui varmaan kamalalta.
Yöpartio liukeni paikalta vähin äänin Sähkötuhon johdattamana. Tunnelma oli synkkä ja kuoleman mätä haju leijaili edelleen ilmassa. Äskettäin alkanut kaatosade teki turkistani nopeasti litimärän, mutta ainakin se tyynnytti kehoani koristavien naarmujen kirvelyä. Olin selvinnyt onnekseni vain pienillä haavoilla, mutta moni partion jäsen tarvitsisi Hehkuaskeleen apua. Erakkojoukko ei ollut luovuttanut ilman taistelua, mikä oli heille kunniaksi. Meidän teostamme taas oli kunniallisuus kaukana.
Matkalla leiriin tapasimme kolmen kissan joukon, jotka hekin tuoksuivat epäilyttävästi vereltä. Pimentovarjo, Jääviilto ja Kaamoskukka näyttivät vakavilta vaihtelevissa määrin; jotain oli selvästi tapahtunut, enkä ollut varma halusinko tietää mitä. Musta naarassoturi ei kuitenkaan haaskannut aikaa vaan kertoi synkät uutisensa: Punatähti oli kuollut. Katsoin epäuskoisena Pimentovarjoa, mutta Jääviillon tyytyväinen virne kertoi, ettei soturi valehdellut. Päällikön kuolema oli kova isku, eikä se oikein tuntunut heti uppoavan minuun. En suostunut hyväksymään sitä: Punatähti oli aina ollut klaanin päällikkö, ja noin vain hänen omat soturinsa kunniattomasti tappoivat hänet. Oloni oli kuitenkin niin turta aiemman verilöylyn takia, etten jaksanut edes kummemmin reagoida uutiseen. Seurasin vain partiota leiriin kuin pääni olisi ollut sumussa.
Leirissä isäni saapui partiota vastaan ja jouduin muutaman muun kanssa vartioon, kun loput kissoista päivittivät varapäällikköä tapahtumista. Havahduin hiukan synkistä mietteistäni kun tajusin, ettei Henkäysvarjo oikeastaan ollut enää varapäällikkö: hän astuisi pian Punatähden paikalle ja siirtyisi klaanin johtoon. Minusta tulisi päällikön poika. Ajatus ei oikein piristänyt.
Seuraavaksi Henkäysvarjo komensi vähiten haavoittuneet hautaamaan erakot. Huonoksi onnekseni minä kuuluin heihin, vaikka ajatus pahastikin loukkaantuneen näyttelemisestä houkutteli. Viimeinen asia, mitä nyt halusin tehdä, olisi kohdata erakoiden ruumiit uudelleen. Ymmärsin kuitenkin, että Hehkuaskeleella oli tassut täynnä töitä, eikä hän tarvitsisi ketään oikeasti tervettä pyörimään tielleen. Lähdin siis mukisematta Kalmakuun, Sähkötuhon, Latvaruusun ja Pimentovarjon mukaan.
Matka takaisin Lehtikuusilaaksoon taittui aivan liian nopeasti. Ikävä tunne vatsanpohjassani kasvoi, kun lähestyimme aukiota, jolle olimme ruumiit jättäneet. Haistoimme ne ennen kuin näimme ne, ja pidättelin yökkäystäni. Miksi ihmeessä minun piti osallistua tähän? Varmasti neljä muuta olisivat pärjänneet ilmankin apuani.
Saavuimme pian paikalle ja sydämensykkeeni kiihtyi, kun näkymä avautui eteeni. Mikään ei ollut muuttunut sinä aikana, kun olimme poissa. Osin tämä pysähtyneisyys oli karmivaa, mutta olin helpottunut siitä, etteivät haaskaeläimet olleet vielä löytäneet tietään paikalle. Syvään huokaisten seurasin muita ja astelin lähemmäs kuolleita kissoja.
Pysyttelin kaukana kilpikonnakuvioisen naaraan ja harmaanruskean pennun ruumiista. Sen sijaan tartuin erään laikukkaan kollikissan niskaturkkiin ja lähdin raahaamaan hänen ruumistaan muiden perässä. Kuolleen kissan keveys helpotti kulkemista, mutta samalla se oli karmiva muistutus hänen nuoresta iästään. Yritin olla ajattelematta asiaa sen enempää, minä ja varmasti muutkin halusivat mahdollisimman nopeasti pois täältä ja takaisin leiriin. Synkistelyyn ei ollut aikaa.
Raahasimme ruumiit reviirin ulkopuolelle. Sähkötuho ja Pimentovarjo etsivät kohdan, jossa maa oli sopivan pehmeää kaivamiseen. Kaksikko ei aikaillut vaan alkoi nopeasti raapimaan maanpintaa, ja kohta multaa ja rapaa alkoi lennellä ilmassa. Pian Kalmakuu ja Latvaruusu liittyivät mukaan, mutta omat askeleeni olivat epävarmoja, kun lähestyin vastahakoisesti hiljalleen muodostuvaa kuoppaa. Tuntui hiukan kylmältä vain hylätä ruumiit tänne. Klaanissa pitäisimme valvojaiset Punatähdelle samalla, kun näiden viiden kissan ruumiit mätänisivät maan alla ilman, että heidän perheensä koskaan saisivat tietää heidän kohtalostaan.
”Lopeta tuo murjottaminen ja ala kaivaa!” Pimentovarjo tiuskaisi ja katsoi minua vihaisesti samalla kun kauhoi maata kiivaasti. ”Emme me muutkaan tätä mielellämme tee. Kerää itsesi äläkä käyttäydy kuin mikäkin pentu!”
Normaalisti kylmänviileän naaraan kummallisen kiihtynyt äänensävy sai minut havahtumaan. Mikään ei tässä hetkessä muuttuisi, joten minun olisi se ja sama auttaa heitä. Kiirehdin neljän muun luo ja aloin kaivaa maata sanaakaan sanomatta. Muta tahrasi ensin tassuni, sitten jalkani ja lopulta myös vatsakarvani kun heittelin multaa ja hiekkaa taakseni. Lopulta kokeneemmat soturit päättelivät montun olevan tarpeeksi syvä ja kömmimme takaisin maan pinnalle.
Pimentovarjo ja Kalmakuu tarttuivat punertavan kollikissan turkkiin ja heittivät hänen ruumiinsa koruttomasti kuopan pohjalle. Vainajalle ei suotu rauhallista hetkeä, sillä pian minä ja Latvaruusu jo heivasimme seuraavaa ruumista kuoppaan edellisen seuraksi. Keskityin olemaan ajattelematta sitä, mitä olin juuri tekemässä; muiden sotureiden vakavista mutta tyynistä kasvoista päätellen he pyrkivät samaan. Pian ruumiiden päälle heiteltiin jo multaa eikä kestänyt kauaakaan, kunnes heidän turkkinsa olivat peittyneet maan alle.
”Lähdetään sitten”, Kalmakuu murahti ja lähti jolkottamaan takaisin kohti leiriä taakseen katsomatta. Vilkaisin vielä kerran viiden kissan hautaa ja lähdin sitten muun neljän perään.
Kotimatkalla alkoivat askeleeni tuntua lyijynraskailta ja silmäluomeni painua kiinni. En ollut huomannutkaan miten väsynyt olin, vaikka tietysti se kävi järkeen. En ollut ehtinyt nukkua kuin pienen hetken ennen kuin minut oli yöllä herätetty partioon, ja siitä asti olin ollut koko ajan liikkeessä. Auringon ensimmäiset säteet pilkistivät jo mäntyjen takaa.
Lihaksiani särki rasituksesta enkä jaksanut enää muuta ajatellakaan kuin makuusijani lämpöä ja pehmeyttä, mutta tietenkään en ollut vielä vapaa. Leiriin saapuessamme Henkäysvarjo keräsi nopeasti klaanin koolle. Henkeni salpautui, kun näin tulevan päällikön vierellä Punatähden ruumiin. Hänen turkkinsa oli riekaleinen ja haavojen ja naarmujen peittämä. Mokomat eivät olleet edes antaneet hänelle kivutonta loppua. Siristin vihaisesti silmiäni, kun katsoin vuorotellen jokaista päällikön tappajista. Pimentovarjo näytti vakavalta, mutta mikään hänen käytöksessään ei kielinyt katumuksesta. Jääviiltokin ainakin yritti esittää surullista, mutta minäkin huomasin, ettei hänen synkkä ilmeensä näyttänyt aidolta.
Oli tarpeeksi väärin puukottaa päällikköään selkään, mutta kolme yhtä vastaan oli jo säälittävää. Toivoin, että Punatähti kummittelisi tappajakolmikon unissa vielä monen monta kuuta.
En edes jaksanut kuunnella isäni sepityksiä viime yöstä. Minun oli edelleen vaikeaa käsittää tapahtunutta; edellisen auringonnousun aikaan en olisi voinut kuvitellakaan tämän kaiken olevan edessä. Yritin olla ajattelematta yhtään mitään. Tiesin, että jos alkaisin pyöritellä mielessäni edellisyön tapahtumia ja kauhukuvia, en saisi unta.
Kun Henkäysvarjo viimein päätti kokoontumisen, oli aikeinani pyyhältää suoraan sotureiden pesään nukkumaan. Äkillinen törmäys johonkuhun torveloon, joka ei tajunnut katsoa eteensä, pysäytti minut. Olin jo tiuskaisemassa kissalle jotain piikikästä, hermoni kireällä viime yön sekamelskasta, kun tunnistin soturin olevan Aaltosalama. Punaruskean naaraan kasvoilla oli kummallinen ilme: oransseista silmistä erotti, että hän oli poissa tolaltaan, mutta Aaltosalama yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa. Normaalista poikkeavasti soturinaaras ei sanonut minulle sanaakaan, ei minkäänlaista nasevaa kommenttia, vaan kiirehti leirin uloskäynnistä tiehensä.
Seisoin hetken paikoillani ymmälläni kuin mikäkin typerys. Voisin aivan hyvin jättää Aaltosalaman omaan rauhaansa ja mennä viimein torkkumaan, kuten kovasti halusin. Miksi en siis ollut jo astelemassa sotureiden pesän kodikkaaseen hämäryyteen? Katseeni oli liimautunut suuaukolle, jonka läpi punaruskea soturi oli juuri kadonnut. Aaltosalaman olemus häiritsi minua: olikohan naaras aivan kunnossa? Toisaalta se ei olisi ollenkaan minun ongelmani. Emmehän me olleet ystäviä tai mitään.
Askeleeni kuitenkin johdattivat minut ulos leiristä ennen kuin ehdin asiaa sen enempää harkita. Sadattelin hiljaa älytöntä päätöstäni. Mikä ihme minuun oli iskenyt? Aaltosalama ei varmasti halunnut nähdäkään minua juuri nyt. En kuitenkaan voinut enää kääntyä takaisin, sillä soturi oli jo huomannut minut. Hän ei ollut lähtenyt kauas, vaan istui puun juurella lähellä leiriä. Katsoin Aaltosalamaa hetken hiukan epäröiden, mutta syvään huokaisten tassuttelin hänen luokseen.
”Onko kaikki kunnossa?” naukaisin istuutuessani hänen eteensä. Kaduin typerää kysymystäni heti: kaikki tapahtumiin osalliset olivat varmasti enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan – paitsi ehkä Jääviilto. Mikään ei ollut tällä hetkellä kunnossa. Harkitsin hetken keventäväni tunnelmaa jollain sukkelalla letkautuksella, mutta aavistin, että menettäisin siitä hyvästä korvani. Totta puhuen en muutenkaan ollut kovin vitsikkäällä tuulella.
”Mitä mietit?” kysyin tunnustellen ja kohtasin soturin oranssit silmät. ”Tai no, varmaankin kaikkea tapahtunutta. Tämä kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta jos haluat puhua asiasta, niin voit puhua minulle. Jos haluat. Ymmärrän, jos et halua. Ajattelin vain kun olemme samassa jamassa ja näin…”
Mitä ihmettä minä oikein lörpöttelin? Korvanpääni tuntuivat polttelevan ja siirsin kiusaantuneena katseeni muualle. En ollut koskaan tuntenut oloani yhtä hölmöksi. Toisaalta mikä tahansa aiemmasta masentuneisuudesta poikkeava tunnetila oli tervetullut.
//Aalto?
//KP-boosti
