Lepakkohuuto
Kirjoittaja: Käärmis
Lepakkohuuto suki turkkiaan leirin laidalla. Hän ei ollut vielä täysin tottunut siihen, että hän oli soturi, mutta nautti siitä kyllä enemmän kuin täysillä. Kolli tykkäsi aina muistuttaa itseään siitä, että oli jo saanut soturinimensä ja oli jo soturi, eikä hän joutuisi enää tekemään oppilaiden tehtäviä.
“Lepakkohuuto!” kuului kutsu leirin toiselta laidalta. Tummanharmaa kolli ponkaisi pystyyn ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän huomasi huutajan olleen Pimentovarjo. Tämän katse oli tiukka ja hänen olemuksensa ei antanut mitään vinkkejä siitä, mitä varapäällikön mielessä liikkui.
Lepakkohuuto pysähtyi naaraan eteen ja tämä siristi hieman silmiään.
“Sinä lähdet partioon minun, Roihumarjan sekä Tummasielun ja tämän oppilaan Syöksytassun kanssa. Kierrämme rajat ja palaamme takaisin leiriin. Olen ilmoittanut jo Tummasielulle, joka ilmoitti kuulemma jo oppilaalleen. Kerro sinä siis Roihumarjalle”, Pimentovarjo sanoi katsoen tiiviisti Lepakkohuutoon. Se sai nuoren soturin olon hieman vaivaantuneeksi, mutta hän ei antanut tämän näkyä ulospäin. Kolli vain nyökkäsi ja lähti kohti sotureiden pesää.
Sisälle päästyään kolli etsi katseellaan naarasta ja pian huomasikin tämän sukimassa turkkiaan pesän perällä.
“Roihumarja! Sinut on määrätty mukaan partioon. Olemme jo pian lähdössä, joten tule ripeästi”, Lepakkohuuto murahti ja tassutti takaisin Pimentovarjon luokse.
Tummasielu olikin jo saapunut ja Syöksytassu kipitti jo kovaa vauhtia kohti muuta partiota. Lepakkohuudon vilkaistessaan takaisin päin hän näki Roihumarjan tassuttavan heitä kohti hiljaa. Kolli tunsi olonsa kovin inhottavaksi tajutessaan, että oli kaikkiin muihin kissoihin verrattuna kääpiömäinen. Miten hän olikaan niin pieni?
“Lähdetään”, Pimentovarjon ääni tunki kollin ajatukiin. Hän keskitti katseensa varapäällikköön ja lähti seuraamaan muita heidän virratessaan ulos leiristä.
He kulkivat kohti lähintä rajaa ja Lepakkohuuto haistoi heidän kulkiessaan muutamia harvoja riistan hajuja. Kollin täytyi todella estää itseään lähtemästä niiden perään. Lehtikato olisi tulossa jo pian ja riista alkoi olla jo vähissä. Kaikki pienet eläimet alkoivat jo mennä piiloihinsa viettämään talvea ja heille tulisi tiukkaa löytää riistaa. Kuitenkaan hän ei ollut saalistuspartiossa, joten hänen tulisi kestää kiusausta.
Pimentovarjo kulki edellä nopein ja varmoin askelin ja Lepakkohuuto oli partion perällä. Syöksytassu jättäytyikin pian hänen vierelleen.
“Hei Lepakkohuuto! Millaista on olla viimeinkin soturi?” oppilas kysyi kuulostaen aidosti kiinnostuneelta. Lepakkohuutoa ei olisi oikeasti miellyttänyt vastata, mutta kai hänen oli pakko olla osana keskustelua, kun hänet siihen oli kerta mukaan vedetty.
“Parempaa kuin oppilaana”, tummanharmaa kolli murahti ja kohautti lapojaan kuin häntä ei olisi muka kiinnostanut.
“Tulisipa minustakin jo pian soturi”, Syöksytassu sanoi hieman haikean kuuloisena.
“Jaa. No sinun täytyy vain työskennellä ahkerasti ja todistaa olevasi sen arvoinen”, Lepakkohuuto tokaisi ja näytti vähättelevältä.
“Minä työskentelen ahkerasti!” oppilas naukaisi painottaen sanaa työskentelen. Hän katsoi panhempaan kolliin ärtyneenä ja heilutti häntäänsä edestakaisin. Lepakkohuuto virnisti omahyväisesti.
“Et selkeästi tarpeeksi ahkerasti. Mestarisi on varmasti pettynyt”, nuori soturi naukaisi ja kohotti kuonoaan. Hän saattoi kuulla Syöksytassun ärtyneen sihahduksen ja sitten oppilas harppoi eteenpäin mestarinsa taakse kulkemaan.
Lepakkohuudon tassut olivat kauttaaltaan kipeät rajapartion jälkeen. Hän asteli leiriin ja puisteli jokaista tassua vuorotellen samalla kulkien kohti sotureiden pesää.
Mitään ihmeelistä ei ollut ilmennyt partion aikana.
Eloklaani oli uusinut rajansa vasta ja rajoja ei oltu ylitetty. Kuitenkin tummanharmaata soturia oli syyhynnyt loikata rajan yli ja hyökätä ensimmäisen eteen tulevan Eloklaanilaisen kimppuun. Hän kuitenkin pysyi järkevänä ja pysytteli omien rajojensa sisäpuolella.
Pimentovarjokaan ei olisi varmasti pitänyt siitä, jos kolli olisi lähtenyt törttöilemään ja ylitellyt rajoja syyttä suotta.
Lepakkohuuto työntyi sisään sotureiden pesään ja meni omalle makuusijalleen makaamaan. Hän otti hyvän asennon ja aloitti heti turkkinsa perusteellisen putsaamisen. Hän ei halunnut näyttää takkuiselta pikkupennulta aina partioiden jälkeen.
“Lepakkohuuto!” kuului huudahdus pesän suulta. Kolli murahti ja tassutti sinne. Siinä oli Hiljaisuustassu.
“Mitä asiaa?” Lepakkohuuto murahti ja siristi silmiään. Oppilas ei näyttänyt välittävän hänen kylmästä vastaanotostaan.
“Lähdetkö mukaan saalistuspartioon?” valkoruskea kolli kysyi. Lepakkohuuto huokaisi.
“No kai minä voin lähteä. Tulin kyllä juuri rajapartiosta”, nuori soturi naukui. Hiljaisuustassu vain virnisti.
“Väitätkö ettet jaksa? Oletko tulossa vanhaksi? Pitäisiköhän sinun muuttaa jo klaaninvanhimpien pesään”, valkoruskea oppilas härnäsi. Lepakkohuudon silmissä välähti raivo.
“No en todellakaan! Minulla on vielä puhtia vaikka muille jakaa!” hän huudahti ja tunkeutui ulos pesästä oppilaan ohitse. “No, ketkä lähtevät mukaan?” hän sanoi kiihkeästi. Hiljaisuustassu kehräsi huvittuneena.
“Minä, Lehtituuli ja Hilleripilvi”, hän kertoi ja loikki leirin ylitse. Hän näki Hilleripilven jo odottelevan ja Lehtituulen norkoilevan aivan lähellä. Lepakkohuutoa alkoi heti kaduttaa lähteminen. Miksi hän oli lupautunut mukaan?
Lepakkohuudon tultua mukaan Lehtituuli tassutti lähemmäs.
“Ovatko kaikki nyt täässä?” hän kysyi ja sitten nyökkäsi itsekseen ennen kuin kukaan kerkesi vastata. Naaras otti paikkansa partion johdosta ja Hiljaisuustassu kulki hänen kannoillaan. Lepakkohuuto oli oppilaan takana ja Hilleripilvi kulki jonon perällä.
Lepakkohuuto tuhahti. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, joten hän ajatteli voisiko vain jutella Hilleripilvelle. Olihan tämäkin sentään nuori soturi kuten hänkin.
“Hei Hilleripilvi! Onnea uudesta soturinimestä”, Lepakkohuuto mumisi, kun hidasti tämän vierelle. Hän katsoi kolliin tasaisesti. Saattoiki hän nähdä kollin ilmeessä pienen pilkahduksen omahyvää?
//Hilleri?
