Pikkupentu
Kirjoittaja: Untuva
Havahduin hereille makoisasta unestani, jossa olin nakertanut mehukasta hiirtä. Nälkä murahti vatsassani sen merkiksi, että pian olisi hyvä saada jotain syötävää. En avannut vielä silmiäni, vaan venyttelin vähän vartaloani sammalilla. Venytykset tuntuivat pienen lepohetken jälkeen hyvältä. Räpytellen aukaisin silmäni pentutarhan hämäryyteen. Nousin makuuasennostani istumaan ja kiepautin pidemmän puoleisen häntäni etutassujeni päälle. Tarkkailin muita pentutarhan kissoja. Klaaninvanhimmat Naarmunenä ja Sumusilmä makoilivat toistensa seurassa vaihtaen silloin tällöin pari sanaa. Kahdessa vanhuksessa ei ollut mitään kiinnostavaa tarkkailtavaa, joten siirsin katseeni toisaalle. Ruusutuike istui kahden nukkuvan pentunsa, Kylmäpennun ja Hiutalepennun, vieressä aina välillä lipoen kielellään pentujensa karvaa. Jääpentu taas touhusi jotain omaansa sammalpalleron kanssa hieman sivummalla muista. Vaikka kuinka yritin vilkuilla ympärilleni, en löytänyt katseellani Taivaspentua ja Pihkapentu mistään. Missä he oikein olivat? Kiinnostuin heti näistä kahdesta pennusta, joita ei näkynyt pentutarhassa. Halusin tietää, missä he olivat, sillä harvemmin kukaan pennuista lähti pesän ulkopuolelle – yksin ei ainakaan saanut lähteä. Niinpä nousin ylös ja kipitin pienillä koivillani Ruusutuikkeen luokse.
“Missä Pihkapentu ja Taivaspentu ovat?” kysyin heti, mutta pidin ääneni sen verran hiljaisena, etteivät kaksi pentua savunharmaan naaraan vierellä heräisi. Kuningatar laski häntänsä pentujensa päiden, tarkemmin ottaen korvien, päälle ennen kuin vastasi.
“He lähtivät tutustumaan leiriin Hopeaputouksen kanssa”, naaras naukaisi hänkin hiljaisella äänensävyllä. Tutustumaan leiriin!? Nyt minä olin siis ainoa pentu, joka ei ollut vielä käynyt pentutarhan ulkopuolella.
“Ai…”, vastasin hiljaa ja suuntasin sivummalle. Halusin saada jotain muuta ajateltavaa, joten kipitin Jääpennun luokse. Punaruskea kolli ei aluksi huomannut minua, mutta tervehdittyäni häntä, kolli lopetti leikkinsä sammalpallon kanssa. Jääpentu ei tainnut ihan kunnolla ilahtua seurastani ja mokoma kolli yritti vielä katsoa minua alaspäin. Minkä minä sille mahoin, että olin niin pieni ja Jääpentu ikäisekseen jo ison kokoinen!
“Leikitäänkö jotain yhdessä?” kysyin kohteliaasti, enkä vain liittynyt leikkiin mukaan. Mielestäni aina piti kysyä toisten mielipidettä, yksinkertaisemmissakin asioissa.
“Taidat olla vielä liian pieni leikkimään”, Jääpentu tuhahti ja hyökkäsi sammalpalleron kimppuun alkaen kynsimään sitä palasiksi.
“Enkä! Olen jo riittävän iso!” sanahdin, mutta tajusin vasta sanottuani, mitä olin mennyt sanomaan. Toivoin vain, ettei Jääpentu vain sanoisi mitään ilkeää kommenttia – taas.
“Riittävän iso? Haluaisitko jäädä tuon kokoiseksi koko iäksesi?” punaruskean turkin omaava kolli lausahti ja siirsi jäänsinisen katseensa minuun. Pudistelin aluksi rajusti päätäni. En todellakaan haluaisi olla soturina tämän kokoinen!
“No en minä sitä tarkoittanut. Mutta voitaisiinko nyt vain leikkiä jotain kivaa?” sanoin seuraavaksi. Minusta tuntui jo valmiiksi pahalta, kun olin nukkunut sen mahdollisuuden yli, että olisin päässyt tutkimaan leiriä. Minua kiinnosti muutenkin niin paljon kaikki se, mitä tapahtui sammalverhon toisella puolella. Ainut mitä tiesin siellä olevan, oli valo. Tälläkin hetkellä sisään sädehti kirkasta valoa sammalverhon pienistä raoista. Välillä myös pystyi kuulemaan vaimeaa puhetta, jos istui tarpeeksi lähellä suuaukkoa.
“Selvä sitten, mutta yritä pysyä perässä”, Jääpentu sanoi ja muotoili tassuillaan kynsityn sammalpallon paremmaksi muodoltaan. Kolli pisti kyntensä palloon ja heilautti tassuaan minua kohti. Sammalpallo lensi vähän aikaa ilmassa, kunnes laskeutui alas ja kieri vähän matkaa luokseni. Pysäytin liikkeen asettamalla tassuni pallon päälle ja hihkaisin. Huomasin Jääpennun tuhahtavan. Nappasin sammalpallon pieneen tassuuni ja yritin viskata sen pitkälle samalla menettäen tasapainon. Sammalpallo jäi kuitenkin kynteeni kiinni, eikä lentänyt mihinkään ja samalla rytkähdin myös maahan.
“Sitä sammalpalloa kuuluisi heittää, eikä työntää!” Jääpentu kailotti huvittuneen oloisena vahingostani.
“Pidä hiljempaa ääntä Jääpentu”, Ruusutuike naukaisi pennulleen viitaten samalla hännällään kahteen muuhun pentuunsa. Jääpentu hiljeni, mutta katsoi edelleen minua pienesti irvistäen. Olin mielissäni Ruusutuikkeen sanoista, mutta olisin halunnut hänen toruvan kollikissaa vähän enemmän. Oli kuitenkin epäreilua nauraa toisen vahingolle, en ikinä itse tekisi muille niin!
“Yritän uudestaan”, mumisin enemmän itselleni kuin Jääpennulle. Leikkiminen ei kiinnostanut enää ollenkaan, mutta halusin heittää sammalpallon vielä takaisin punaruskealle kollille. Tällä kertaa pidin kynteni piilossa ja vain työnsin sammalpalloon vauhtia. Pallo liikkui hiljaa vierien kollin luokse. Jääpentukaan ei näyttänyt innostuneelta jatkamaan leikkiä minun kanssani, vaan jatkoi yksin leikkimistä. Joutuisin siis keksimään jotain muuta tekemistä. Katselin ympärilleni, mutten keksinyt oikein mitään. Kaikki leikkikaverit nukkuivat tai olivat muualla, Jääpennun kanssa en enää haluaisi leikkiä, ja klaaninvanhimpien tarinoita en tällä hetkellä jaksaisi kuunnella. Niinpä huokaisten päätin asettua syrjempään makuulle ja yrittää päästä taas uneen nauttimaan mehukkaasta hiirestä.
En saanut enää unta, vaikka kuinka yritin. Silti pian kielelleni lehahti saalin tuoksu ja pystyin oikein maistelemaan ilmaa. Oliko todella mahdollista, että pystyin haistamaan hiiren, vaikkei sellaista ollut lähelläkään? Oliko tämä nyt ihan normaalia?
“Tässä pari hiirtä ja oravaa, jätän ne tähän”, kuulin jonkun äänen. Avasin meripihkasilmäni ja katsoin äänen suuntaan. Ai, haju tulikin oikeasta hiirestä. Aina vain parempi! Nousin ylös ja kipitin tuoresaalista tuoneen oppilaan luokse. Oppilas oli tummanruskea naaras ja hänellä oli vihreät silmät. Naaras oli tuonut tuoresaalista kerran aiemminkin, mutten tiennyt silti hänen nimeään.
“Mikä nimesi on?” naukaisin kysyvästi ja tapitin ihailevasti oppilasikäistä kissaa. Olisinpa minäkin pian oppilas! Olisinpa pian iso – ja oppilas! Naaras kääntyi katsomaan minuun vihreillä silmillään.
“Olen Huurretassu”, Huurretassuksi esittäytynyt kissa vastasi.
“Minä olen Pikkupentu, mutta minusta kasvaa vielä iso. Saat nähdä!” esittelin itseni ja yritin röyhistää rintaani. Huurretassu katsoi minua melko huvittuneena, mutta hän tyytyi vain nyökkäämään. Nopeasti Huurretassu kääntyikin ja katosi sammalverhon taa. Hymähtäen siirsin katseeni riistaan, mitä oppilas oli mukanaan tuonut. Ja mitä – hiiret olivat kadonneet, ja toinen oravista. Jäljellä oli enää yksi orava. Ja sattuipa ikävästi, ainut muu jolla ei ollut ruokaa, oli Jääpentu.
”Jääpentu ja Pikkupentu, jakakaa te tuo orava”, Ruusutuike naukaisi ja herätti kaksi pentuaan syömään samaa oravaa hänen kanssaan. Jääpentu asteli ja nappasi oravan hampaisiinsa jatkaen heti matkaa syrjemmälle. Kurtistin kulmiani, mutta lähdin sitten kollin perään. Punaruskea pentu asettui syömään oravaa, eikä näyttänyt tarjoavan minulle tilaa ollenkaan. Niinpä tulin lähemmäs ja asettauduin Jääpennun vierelle ja upotin hampaani oravan lihaan. Oli oravakin hyvää, mutta itse pidin enemmän hiiristä ja myyristä. Olisin niin kovasti halunnut yhden hiiren, mutta ne molemmat olivat menneet oppilaalle puhuessa klaaninvanhimmille. Jääpentu söi nopeasti ja minusta tuntui, että minulle jäi joka tapauksessa vähemmän, yritin nopeuttaa syömistahtiani tai en. En tiedä miksi Jääpentu oli niin inhottava! Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki vain olisivat kavereita. Ja minä mielelläni olisin myös Jääpennun kaveri. Olisin, jos hän ei olisi noin ärsyttävä! Orava loppui nopeasti, ja vaikka Jääpentu olikin syönyt suurimman osan, mahani ei murissut enää. Oloni oli kylläinen ja nousin ylös. Tepastelin Ruusutuikkeen luokse ja asetuin naaraan selkäpuolelle lämpöiseen makaamaan. Haukottelin kerran pari.
“Sinähän olet ihan sammaleessa”, kuningatar naukaisi lempeästi, kääntyi minun suuntaani ja alkoi putsaamaan turkkiani tasaisin vedoin. Kolme muuta pentua olivat toisella puolella. Hyvä niin, sillä silloin ei tarvinnut välittää Jääpennustakaan. Toivoin vain koko ajan, että kaksi muuta pentua palaisivat pentutarhan ulkopuolelta takaisin ja voisivat vielä leikkiä kanssasi. Mielessäni kävi myös ajatus, että olisin vain pujahtanut pentutarhan suuaukosta pihalle ja etsineet heidät tassuihini. En kuitenkaan voinut tehdä mitään sellaista, vaikka mieleni olisi tehnytkin. Sellaisen teko tuntui vain väärältä. Ja millaisen torumisen sen jälkeen klaaninvanhimmilta ja Ruusutuikkeelta saisi. En haluaisi edes kuvitella. Vähitellen kuningatar lopetti putsaukseni ja kääntyi pentujensa suuntaan. Asetuin itse niin, että näin koko ajan pesän suuaukon. Tarkkailin, josko sieltä kohta astelisi leikkikavereita. Siinä makoillessa kylläisenä silmäluomeni vähitellen lipsuivat painavina kiinni, en enää kuullut pentutarhaan tulleiden kissojen ääniä, ja vaivuin hiljattain uneen.
// 1122 sanaa
// toivottavasti rivivälit tulee oikein ku liitän tän vaa suoraa wordista…
