Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Kuulin aukiolta kiivaita naukaisuja ja tiesin heti, että jokin oli pielessä. Sydämeni tykytti korvissani asti, kun säntäsin pentutarhan pimeydestä aukion kirkkauteen. Silmäni tuntuivat palavan kuopistaan ulos mutta räpyttelin tunteen pois. Näin juuri parahiksi, kun emon valkoinen turkki vilahti vaaleanharmaan turkkisen kissan tuuppaamana maahan. Tunnistin vaaleanharmaan turkin Henkäystähdeksi. Mitä oli tapahtumassa? Näin kauhukseni, kun Henkäystähden kynnet viilsivät emon kaulaa. Emon silmät laajenivat, kun verta purskusi haavasta maahan, hänen vitivalkoiselle turkilleen ja hänen oman päällikkönsä käpälille.
“Ei! Et saa tappaa häntä!” huusin käheästi ja lähdin juoksuun kohti emoa ja päällikköäni. Juuri kukaan ei ollut kuullut huutoani Höyhenhallan kakomisen yli. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Ennen kuin ehdin kauhean pitkälle minut napattiin kiinni ja raahattiin takaisin aukion laidalle. Rimpuilin nähdäkseni emon taas mutta jähmetyin, kun ilmoille kajahti epätoivoisen kissan tuskan parkaisu. Mitä emo muka oli tehnyt ansaitakseen tämän kohtalon?
“Ei! Ei! Ei!” hoin hysteerisen itkuni ohella.
“Rauhassa nyt”, kuului Kärppämyrskyn tyhmän rauhallinen ääni. En vieläkään ymmätänyt mitä oli tapahtunut tai mitä juuri nyt tapahtui. Pääsin vihdoin seisomaan kunnon sekoiluasennosta maasta. Kakoin ja koitin räpytellä silmistäni kyyneleitä nähdäkseni eteeni. Päässäni kolisi ja korvissani kohisi veri ja koitin haukkoa henkeä. Hoipertelin lähemmäs emoa ja hänen vielä varmaan lämmintä ruumistaan mutta minut ohjattiin pois.
“Haluan emon luo! Emo! Vastaa!” huusin kivusta sokaistuneena. Kipu ei ollut fyysistä vaan täysin henkistä.
“Anna hänen hyvästellä emonsa”, joku ääni sanoi ja Kärppämyrsky käveli koko matkan rinnallani valkoisen ruumiin viereen. Muu maailma sumeni silmissäni näin vain emon ruumiin kunnolla. Laskin pääni hänen turkkiinsa ja kaivauduin kuonollani niin syvälle emon jo kylmenevään turkkiin. Emon tuoksu ympäröi minua ja aivan hetken ajan olimme vain kaksin. Kuulin Kamomillapennun itkun yhtäkkiä lähelläni. En pystynyt huolehtimaaan hänestä juuri nyt ainoa ajatukseni toistui päässäni monta monta kertaa. Emo oli kuollut. Tunsin kivun rinnassani. En tiennyt mistä se tuli. Ei ainakaan fyysistä haavoista mutta henkisistä varmaan. Hysteerinenn nyyhkytys ja kakominen olivat poissa mutta nyt kipu sisälläni yltyi. Olimme nyt orpoja.
“Noniin. Aika haudata hänet”, joku minulle vieras ääni kuului läheltäni ja minut revittiin irti emosta. Olin ollut painautuneena niin lähelle häntä kuin olin pystynyt mutta minun irti saamiseeni ei mennyt ilmeisesti paljon aikaa tai voimaa, koska se kävi aika helposti. Emon ruumis nostettiin klaanini toisten jäsenten selkiin heidän kannettavakseen. Tiesin, että soturit kantaisivat hänet nyt pois haudattavaksi enkä näkisi häntä enää koskaan. Koitin vielä tavoitella emoa mutta yritykseni teki tyhjiksi Kärppämyrskyn käpälät ympärilläni. Lysähdin maahan mutten nyyhkyttänyt enään.
“Kamomillapentu?” kähisin ja katselin sisartani ilmeettömänä.
//Kamo?
