Loisketassu
Kirjoittaja: Woln
Hyppelin innoissani leiriä pitkin. ”No mikäs nyt noin innostuttaa?” kysyi Mäntyviiksi. ”Ei mikään.” vastasin ja tajusin nolostua. Olin vahingossa potkaissut likaiset sammalet kuningattaren päälle. Mäntyviiksi hymyili minulle. ”Anteeksi.” naukaisin. ”Autan sinua keräämään ne.” sanoin. Keräsin sammalet kasaan. ”No, kertoisitko jo mikä sinua noin innostutti?” Mäntyviiksi jatkoi. Olin hieman turhautunut. ”No, meillä on tänään taisteluharjoitukset!” huudahdin vahingossa liian kovaa. Mäntyviiksi vain huiskautti häntäänsä. ”Vai niin, rauhoitupas nyt.” Mäntyviiksi sanoi. Huokaisin. Tassutin soturien pesälle. Kalmakuun turkki putkahti esiin pesästä. ”Hei, Loisketassu!” Kalmakuu tervehti. ”Sinäpä olet aikaisin hereillä.” Kalmakuu naukaisi. ”Aikainen kissa hiiren nappaa.” tokaisin. ”No siinä tapauksessa aikainen kissa voisi mennä auttamaan pentutarhan siivoamisessa.” Kalmakuu naukaisi huvittuneena. ”Vai niin.” ajattelin. Juoksin pentutarhalle. Mäntyviiksi oli siivoamassa pentutarhan edustaa. ”Hei, Mäntyviiksi, Kalmakuu sanoi että minun pitäisi tulla auttamaan tässä siivouksessa.” naukaisin. ”Vai niin.” sanoi Mäntyviiksi. ”Kaipa sinä voit auttaa.” Nyökkäsin. Eikö Mäntyviiksi halunnut minua tänne? ”Älä mene pentutarhaan sisälle, kaikki nukkuvat.” Mäntyviiksi opasti. ”Miten saan sitten tuotua sammalet sinne?” kysyin kummastuneena. ”Mene keräämään niitä.” Mäntyviiksi kehräsi. ”Eikö siis niitä ole vielä kerätty?” ihmettelin. ”Kalmakuu lupasi minulle apuvoimia tähän.” Mäntyviiksi sanoi. ”Jaahas.” tuhahdin. Marssin leiristä ulos. Pujahdin sisäänkäynnistä ulos ja suuntasin sammalpaikalle. Olin vihainen. En tiennyt edes mitä ajatella. Sivalsin vaahteranlehteä kynsilläni. Vaahteranlehti repesi ja siihen jäi halkeamia. ”Niinkuin minä.” ajattelin. ”Lehti voi revetä, mutta korjaantua.” ”Lehteen jää kuitenkin pienet arvet.” Tajusin heti mitä sillä tarkoitettiin. Mikään haava ei parane kunnolla. Jokainen loukkaus jää yhä kissan mieleen. En ollut varma mitä se tarkoitti. Kierähdin maassa. Kuivunutta hiekkaa jäi minuun kiinni. Kynteni välkkyivät valossa. Pudistelin itseäni. Katselin taivaalle. Pilvet liikkuivat hitaasti. Tunsin sydämeni sykkivän. ”Pitäisikö minun lähteä pois Kuolonklaanista?” kuiskasin hiljaa. Silmäni kostuivat. Kyyneleet virtasivat karvojani pitkin. Huokaisin syvään. Ehkä minun oli sitten vain lähdettävä. Painoin pääni alas ja lähdin tassuttamaan kohti paikkaa, josta en tiennyt. Tassutin harjoitusaukion ohi. Aurinko oli jo alkanut nousta. ”Loisketassu!” kuulin huudon. ”Loisketassu!” huuto kaikui voimakkaampana. Tiesin äänen olevan Kalmakuu. Hän oli varmasti etsimässä minua harjoituksiin. Ampaisin juoksuun. Siinä samassa Kalmakuu huomasi minut. Hän lähti perääni. ”Loisketassu!” Kalmakuu ulvaisi. ”Minne sinä menet?” Ryntäsin ulos metsästä. Katsahdin taakseni. En ollut ennen käynyt näin kaukana. Varmistin, että Kalmakuu ei ollut seurannut minua. Kuulin metsästä yhä rytinää ja käpälänaskelia. Jatkoin pidemmälle. Huomasin outoja mökkejä polun toisessa päässä. Polusta nousi kauhea haju. Vielä pahempi, kuin ketun tai mäyrän. ”Ukkospolku.” totesin haistellessani hetken ilmaa. Kuulin korviahuumaavaa rytinää. Outo hirviö rynnisti minua päin. Hirviö päästi kovan äänen ja rynnisti ohi. Makasin hervottomana polun laidassa. Räpyttelin silmiäni varmistaakseni että muita hirviöitä ei tulisi perässä. Kun tajusin polun olevan turvallinen, jatkoin matkaa. Tassutin polun läpi. Polku oli kivinen. Tassutin ruoholle. Juoksin ihanassa auringossa. Turkkini kimalteli valossa. Olin vapaa. En tiennyt, palaisinko takaisin, vai jäisinkö erakoksi. Nyt halusin vain olla Loisketassu. Villi ja vapaa kissa, joka ei välittänyt säännöistä tai laista.
