Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Suurista harjoituksista oli vierähtänyt jo kuu. Sinä aikana oli ehtinyt tapahtua sitä sun tätä: Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat saaneet soturinimensä, ja kaikkien yllätykseksi – mutta minun järkytyksekseni – Ruostekukka oli poikinut terveen kollipennun. Ei ollut vaikea arvata, kuka pennun isä oli; ruosteenruskea soturi oli viihtynyt Kalmakuun seurassa epäilyttävän paljon ennen Lauhapennun syntymää, mutta nyt, kun pentu oli jo ulkona, naaraan voisi jopa sanoa karttelevan jälkeläisensä oletettua isää.
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla. Oli aurinkoinen päivä ja suurin osa klaanitovereistani viipyi mielellään ulkosalla. Muun muassa pentutarhan väki oli möngertänyt ulos nauttimaan hiirenkorvan lämmittävistä säteistä. Heidän joukkoonsa lukeutuivat tietenkin myös emoni Ruostekukka ja upouusi velipuoleni. Kuningatar loikoili auringon sulattamassa maatäplässä ja näytti vähät piittaavan siitä, mitä tämän rasavilli poika puuhasi. Arvatenkin Ruostekukka hyötyi kuningattarena olosta: Hänelle tuotiin tuoresaalista, ja sen eteen hänen täytyi vain huolehtia, että Lauhapentu pysyi hengissä.
Nousin ylös ja siirryin emoni luokse. Hän raotti aavistuksen toista silmäänsä kuullessaan askelteni äänen, mutta ei reagoinut minuun isommin.
”Eikö sinun pitäisi katsoa suojattisi perään?” murahdin, enkä suotta peitellyt halveksuvaa sävyä äänessäni. ”Hänhän saattaa vaikka hukkua tai jäädä isompien ja vahvempien soturien jalkoihin.”
Ruostekukka piti silmänsä kiinni, huiskautti vain häntäänsä vähättelevästi varoituksilleni. ”Hänet on kasvatettu hyvin. Ainakin paremmin kuin laiska esikoiseni”, tuo tuhahti huvittuneen oloisena.
Naaras närkästytti minua suuresti. Ei sillä, ettäkö velipuoleni terveys ja hyvinvointi olisivat kiinnostaneet minua, mutta Ruostekukan käytös oli varsin tökeröä. Toisaalta, hyvä jos häntä oli nähnyt pentutarhalla minun pentuaikoinani. Hän oli aina vain sysännyt minut toiselle vapaana olevalle kuningattarelle ja sanonut lähtevänsä haukkaamaan happea. Yleensä ne reissut olivat kestäneet kokonaisen päivän.
”No, varo vaan”, tupisin, ”jos jälkeläisellesi tapahtuu jotain, sinulla ei ole enää syytä luistaa velvollisuuksistasi.”
Vaivautumatta edes sanomaan hyvästejä, käänsin emolle selkäni ja lähdin raahustamaan takaisin oppilaiden pesälle. Tielleni osui kuitenkin este, kun pieni valkean- ja oranssin kirjava pallo pyöri jalkoihini. Katsoin pentua ärsyyntyneenä.
”Siirry siitä”, ärähdin ja pukkasin Lauhapennun syrjään tassullani. Pentu tuijotti minua kirkkaansiniset silmät ammollaan.
”Sinulla on tosi pitkät jalat”, hän henkäisi. ”Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?”
Vilkaisin nopeasti lapani yli Ruostekukan suuntaan. Eikö se aikaansaamaton naaras edes viitsinyt esitellä minua veljelleni? Anna minun kaikki kestää.
”Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi”, huokaisin turhautuneena ja yritin jatkaa matkaani pennun ohitse, mutta Lauhapennun mielenkiinto tuntui vain yltyvän ja hän pyöri lakkaamatta jaloissani.
”Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä”, tuo intoili. Pyörittelin vain silmiäni.
”Olipa yllätys…” mumisin hädin tuskin ääneen samalla kun etsin katseellani jotakin, joka saattaisi viedä ärsyttävän velipuoleni huomion toisaalle. Samassa huomasin Mahlapennun istumassa yksinään aukion toisella laidalla. Virnistys levisi kasvoilleni.
”Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?” kysäisin yllättäen. Lauhapentu seisahtui siihen paikkaan.
”En”, hän myönsi.
”Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinks hyvät ystävät”, mau’uin toivoakseni ei niin epäillyttävän kuuloisesti. Lauhapentu mietti pienen hetken ja nyökkäsi sitten.
”Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!” hän hymyili aurinkoisesti ja lähti loikkimaan kermanväristä kollia kohti.
Helpottuneena siitä, että pentu oli jättänyt minut viimein rauhaan, suuntasin oppilaiden pesälle ja istahdin takaisin paikalleni, josta pystyin tarkkailemaan koko leiriä häiriöttä.
//491 sanaa
