Katajapentu

Kirjoittaja: Käärmis

Tuntuiko kenestäkään, että elämä on outoa? Minusta nimittäin tuntui; lähes joka päivä. Jotenkin kaikki elämässäni tuntui niin hassulta. Se miten emo ja isä käyttäytyivät muihin kumppanuksiin verrattuna, se miten isä kohteli minua sisareeni verrattuna, se miten hassua kaikki vain oli. Ajattelin sitä usein. Oliko elämä todella kaikista kissoista outoa vai oliko se vain minä? Ajattelivatko muut monesti miksi elimme sillä tavoin kuin elimme? Miettikö kukaan koskaan, miksi emme olleet ystäviä kaikkien metsän ja kaksijalkaloidenkin kissojen kanssa? Sillä minä ainakin mietin. Monesti vain pohdin miksi sitä ja miksi tätä, mutta en koskaan kysynyt niitä ääneen. En halunnut, että muut alkaisivat näkemään minut outona tai alkaisivat kokea minut ärsyttävänä, koska kyselisin jatkuvasti. Kyseleminen tai muutenkaan puhuminen ei oikein ollut minun juttuni.
Nostin katseeni pentutarhan lattiasta vanhempiini. Isäni oli tullut ilmeisesti tuomaan tuoresaalista emolleni ja minulle sekä siskolleni, mutta hänen ja emoni vaihtamissa katseissa tuntui olevan jotenkin kylmyyttä. Se miten he katsoivat toisiaan ei ollut sellainen ylpeä ja rakastava katse, kuin silloin, kun isä katsoi minua. Silloin hänen katseensa oli täynnä ylpeyttä, kiintymystä ja kiinnostusta. Hän taisi uskoa, että minusta olisi isompana johonkin. En ollut aina aivan samaa mieltä.
Isäni lähti pesästä. Hän oli laskenut karvaisen möykyn meidän makuusijamme eteen. Kurotin hieman kaulaani, jotta näkisin mikä se olisi. En ollut vielä syönyt tuoresaalista, koska emo halusi, että kasvaisimme ensiksi hieman, jotta emme tukehtuisi, mutta isä sen sijaan tuntui jatkuvasti haluavan, että minä ja sisareni viimein maistaisimme tuoresaaliin makua. Hän toi saalista mukanaan useasti ja yritti aina rohkaista minut ja Hierakkapennut maistamaan sitä.
Nousin varovasti tassuilleni ja otin varovaisia askelia kohti sammalpetiämme ja sen edessä lojuvaa karvaista otusta. Emo otti siitä jo pienehköjä haukkaisuja ja minua alkoi hermostuttaa, jos hän kerkeäisikin syödä kaiken, ennen kuin pääsisin hänen luokseen.
Kun pääsin tarpeeksi lähelle, jäin seisomaan emon eteen karvakasan taakse ja tuijotin häntä odottavasti sanomatta mitään. Se oli minun tapani kertoa, että halusin jotain. Emo katsoi minua hetken.
“Sinäkin mahdat haluta maistaa hiirtä? Valitettavasti olet vielä hieman liian pieni. En halua, että tukehdut tai nielet esimerkiksi karvoja”, emo naukui minulle. Laskin päätn lannistuneena ja nousin vuoteelle emon viereen makaamaan. Samapa se olisi silloin vain levätä. Jos emo ei kerta halunnut minun syövän vielä mitään tuoresaalista, mikä minä olisin vastaan väittämään.
Hierakkapentu nosti päätään unenpöpperöisenä ja katsoi suoraan minuun silmät täynnä unihiekkaa. Hän katseli minua hetken, kun menin makuulle hänen lähellee ja liikkui sitten lähemmäs minua painautuen minun ja emon väliin niin, että sekä emon keho lämmitti häntä ja minun kehoni lämmitti häntä. Painoin pääni sammalille ja katsoin hitaasti uudelleen nukahtavaa sisartani. Minua ei väsyttänyt, mutta häntä selkeästi väsytti. Olimme yllättävän samanlaiset sisareni kanssa. Ulkonäöltä meissä oli hyvä määtä samaa ja luonteelta molemmat meistä oli hiljaisia. Toki sisareni vaikutti olevan enemmän hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, koska oli ujo, kun taas minä valitsin ennemmin olla hiljaa. En toki voinut sanoa varmaksi. En ollut täysin varma, oliko Hierakkapentu oikeasti ujo vai samanlainen kuin minä ja valitsi ennemmin olla hiljaa.
Karistin ajatukset pois mielestäni ja keskityin nyt muuhun. Minun tarkoitukseni oli levätä, eli minun kuuluisi mennä nukkumaan, mutta tietysti minua ei vieläkään väsyttänyt. Katselin vain prntutarhaa, joka tuntui kovin autiolta.
Olin kuullut, että vain vähän aikaa sitten pesässä oli ollut vielä Aamuraidan ja Hiljaisuusvarjon pennut Harakkatassu ja Lummetassu sekä Aaltosalaman ja Varissulan pentu Uivelotassu, mutta heistä oli tullut oppilaita ennen kuin minä ja sisarukseni olimme syntyneet. Se tuntui hieman epäreilulta. Olisi ollut paljon parempi, mikäli nämä olisivat vielä jääneet pentutarhaan ja olisivat edelleen olleet siellä minun ja Hierakkapennun seurana. Sitten olisi ainakin ollut joitakin, joiden keskusteluja kuunnella ja joiden tekemisiä seurata, kun oli tylsää.
Suljin silmäni ja yritin parhaani olla avaamatta niitä heti uudelleen. Oli ehkä vaikeaa saada unta, kun ei väsyttänyt, mutta ei se mahdotonta ollut. Minun täytyisi vain yrittää. Yrittää ja yrittää ja yrittää.
*Mutta kun ei se uni tule!* huudahdin mielessäni, avasin silmäni ja nousin istumaan.
Häntäni huiski edestakaisin ärtymyksestä. Miksen vain voinut sulkea ajatuksiani pois päältä ja saada unenpäästä kiinni? Miksen voinut omistaa sellaisia taikavoimia, että olisin nukahtanut vain silmänräpäyksessä milloin vain ikinä halusin. Ja sellaisen, etten ikinä näkisi painajaisia, jos en itse niin haluaisin – ja miksi minä niin edes haluaisin?
Ajatukseni keskeytyivät, kun emon karhea kieli yhtäkkiä alkoi kulkea pehmoisen pentuturkkini lävitse. Lähes kiljaisin säikähdyksestä. Olin niin keskittynyt ajatuksiini ja ärtymykseeni, etten ollut huomannut emoni aikeita ja se oli yllättänyt minut täysin. Noloa…
“Miten sinun turkkisi on näin takussa, Katajapentu?” emo kysyi leikkisällä ja rakastavalla äänellä. Se oli selkeästi retorinen kysymys… eikö vain? Toivottavasti ainakin, koska minulla ei ollut aavistustakaan miksi, ja minua ei oikein miellyttänyt vastailla emoni oudon hölmöihin kysymyskiin sillä hetkellä muutenkaan. Rakastin häntä tietysti, mutta nyt minua vain ärsytti se, miten en voinut nukkua.
Nousin ylös ja tepsutin suoraan emon vatsaa vasten. Painauduin aivan häneen kiinni ja annoin kehoni imeä itseensä emon lämpöä. Se oli mukavan lohdullista ja auttoi minua hiljalleen tuudittumaan uneen.

Tökin pientä sammalnökärettä pentutarhan kulmalla. Minulla oli tylsää, mutta en jaksanut myöskään kysyä Hierakkapentua leikkimään kanssani. Sisareni kanssa oli ihan nautinnollista leikkiä, mutta jotenkin minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut leikkiä hänen kanssaan. Halusin pohdiskella outoja ja vajota ajatuksiini rauhassa, mutta sekin osasi käydä tylsäksi hyvän ajan jälkeen.
“Katajapentu!” kuului tiukka nauku minun takaani, joka sai minut havahtumaan takaisin maan pinnalle. Nostin hämmentyneenä katseeni maasta ja kohtasin emon tuiman, vaikkakin rakastavan kantseen.
“Sanoin, että on aika lähteä ulos! Harakkatassu ja Lummetassu tulivat siivoamaan pesän”, Kamomillapyörre naukaisi. Nyökkäsin emolleni ja lähdin tepsuttamaan ulos pesästä.
Kun pääsin astumaan ulos, aurinko paistoi niin kirkkaasti, että jouduin siristellä silmiäni. Oli kaunis päivä, mutta mielelläni en sokeutunut ensimmäisen kolmen silmänräpäyksen aikana. Laskin siis katseeni maahan ja siirryin hieman kauemmaksi yrittäen välttää sokeutumista kirkkaalle valopallolle taivaalla nimeltään aurinko.
“Hei Katajapentu!” kuulin naukaisun lyhyen matkan päästä. Tunnistin tämän äänen heti.
“Hei isä!” naukaisin hiljaa ja poliittisesti Syöksyaskeleelle, joka tassutti minua kohti. Hän näytti olevan iloinen siitä, että pääsi näkemään minut, etenkin nyt pentutarhan ulkopuolella.
“Haluaisitko, että esittelisin sinulle leiriä hieman? Taidat kuitenkin olla ensi kertaa ulkona pentutarhalta”, isä kysyi. Nyökkäsin. Sehän oli totta. Tämä oli ensi kertani pentutarhan ulkopuolella. En täysin ymmärtänyt miksi se oli kaikista aina niin suuri asia, kun pääsi ensi kertaa tutkimaan leiriä, eihän se nyt niin hieno varmasti ollut. Mutta sen sijaan leirin ulkopuolinen maailma kiinnosti minua kovasti. Se oli niin iso ja niin hieno ja kaikki tarinat, mitä olin ulkomaailmasta kuullut innostivat minua vain enemmän ja enemmän lähtemään tutkimusretkelle.
“Katajapentu. Oletko tulossa?” isäni naukaisu sai minun ajatukseni palaamaan metsästä takaisin leiriin, juuri siihen kohtaan, jossa seisoin juuri sillä hetkellä. Räpyttelin isälleni pari kertaa silmiäni ja lähdin sitten tepastelemaan hänen peräänsä sanaa sanomatta.
Isäni esitteli minulle leirin eri kolkkia reippaasti eteenpäin kulkien. Minä loikin hänen perässään yrittäen pienillä tassuillani pysyä hänen vauhdissaan. Se oli melko vaikeaa, kun ajatteli, että olin vielä pienen pieni pentu ja isäni oli täysikasvuinen soturi. Hän pystyi helposti kulkea sellaista vauhtia eteenpäin, mutta minulle se ei ollut lähellekään yhtä helppoa.
Pian Syöksyaskel kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Hidastin äkkiä vauhtiani ja jäin katsomaan isääni.
“Haluatko tulla mäyränselkään samalla, kun esittelen sinulle leiriä?” hän kysyi minulta siniset silmät suoraan minuun nauliintuneina. Katsoin isääni hetken hiljaa ja nyökkäsin sitten varovasti. Hän hymyili minulle, kyyristyi niin, että pääsisin nousemaan hänen selkäänsa ja jäi sitten odottamaan, että pääsisin kapuamaan hänen selkäänsä asti. Nousin varovasti isäni selkään ja tarrauduin hänen nahkaansa kiinni niin, että en putoaisi varmasti hänen selästään.
Isä lähti kulkemaan hullun lailla keinuen eteenpäin. Puristin kynsiäni enemmän hänen nahkaansa ja kehräsin hieman innoissani. Minusta se oli jännittävää. Jännitys oli hauskaa. Se toi jotain mielenkiintoista elämään ja sai minut hieman innostuneeksi. Oli hauskaa, kun isä oli minulle kiltti ja ehdotti minulle hauskoja asioita, kuten tämä.
Isä esitteli minulle vielä paikkoja, kuten parantajan pesä tai oppilaiden pesä ja päästi sitten minut laskeutumaan takaisin maan kamaralle. Liu’uin varovasti maahan niin, että en iskeytyisi erityisellä voimalla suoraan maahan asti.
Isä kääntyi taas puoleeni iloisesti. Nyökkäsin hänelle kiitollisena leirin esittelemisestä. Oli mielestäni mukavaa, kun isä ajatteli minua sillä tavoin. Kun hän huolehti ja rakasti minua. Se tuntui lämmittävän sisintäni mukavasti.
“Haluaisitko, että näyttäisin sinulle parit taisteluliikkeet?” Syöksyaskel kysyi selkeästi innoissaan siitä, että sai olla kanssani yhdessä ja tehdä kanssani lähes mitä vain. Se oli minustakin mukavaa, mutta ihmettelin kyllä, miksi hän ei halunnut olla Hierakkapennunkin kanssa. Siksi minä nyökkäsinkin vastaukseksi isän kysymykseen, mutta nyökkäsin sitten myös kohti Hierakkapentua, joka puuhaili jotain itsekseen kuin kysyäkseni ottaisimmeko hänetkin mukaan tuokioomme.
“Hierakkapentu? Hän pärjää yksinkin. Häneltä on selkeästi ihan tarpeeksi hauskaa tuolla yksin. Ei hän varmastikaan haluaisi tulla meidän kanssamme edes harjoittelemaan. Häntä varmasti pelottaisi, toisin kuin sinua, minun pientä soturiani”, isä naukui ja hänen katseensa porautui taas turkkiini.
Olisin siinä isäni edessä halunnut puolustaa sisartani, mutta jotenkin en saanut sanaakaan tulemaan ulos. Kurkkuni tuntui kuivalta, kun katsoin isääni. En tavallisestikaan puhunut, mutta nyt vaikka olisinkin halunnut, en vain pystynyt. Päädyin sitten vain nyökkäämään alistuneena hieman harmissani siitä, että minulla ei ollut sellaista rohkeutta puolustaa sisartani kuin olisin halunnut. Olisin halunnut sanoa, että hänkin oli yhtä lailla isäni tytär ja isäni kuuluisi rakastaa häntäkin.
“Noh, ryhdytäänkö sitten harjoittelemaan? Voisin näyttää sinulle joitain yksinkertaisempia liikkeitä aivan alkajaisiksi”, Syöksyaskel naukui. Olin edelleen hieman harmissani, etten pystynyt puolustamaan sisartani, tai edes kysymään, miksi isäni ei pitänyt hänestä samalla lailla kuin minusta, mutta siitä huolimatta nyökkäsin.
Isäni alkoi opettaa minulle liikettä “loikkaa ja roiku” ja yritin parhaani mukaan seurata hänen opetustaan, vaikkakin tietysti keskittymiseni välillä hieman herpaantui ja jouduin yrittämään päätellä, mitä isäni oli oikeasti sanonut.
“Katajapentu! Aika mennä päiväunille!” kuului emon nauku. Käänsin katsettani ja huomasin, kuinka hän katsoi minua ja isääni. Hänen katseessaan tuntui olevan jotain… kummallista. Kuin pelkoa, mutta ei kuitenkaan? Oliko hän minusta huolissaan? Pelkäsikö hän, että isän kanssa harjoittelu saattaisi satuttaa minua?
“Ei hän tarvitse mitään päiväunia! Katajapentu voi jäädä kanssani harjoittelemaan, jos vain itse haluaa! Sinä et siitä voi määrätä yksinäsi, sillä minäkin olen kuitenkin hänen vanhempansa!” Syöksyaskel ilmoitti katsoen haastavasti emoani. Kamomillapyörre – emoni – näytti hieman hätkähtävän, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä tekisi, joten päätin sitten olla hieman avuksi.
“Voin mennä”, naukaisin hiljaa ja nopeasti isälleni ja yritin parhaani mukaan haukotella mahdollisimman aidon näköisesti.
Syöksyaskel katsoi minua vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten ja lähti taluttamaan minua kohti pentutarhaa kuitenkin mulkoillen emoani edelleen vihaisen oloisena.
“Huomenna voisin tulla kertomaan sinulle hieman tarinoita, jos haluaisit?” isäni ehdotti minulle. “Minulla olisi jo joitain mielessä”, hän jatkoi.
Nyökkäsin. Kyllähän se minulle hyvinkin kävisi. Ainakin olisi tekemistä, enkä joutuisi vain istuskelemaan tylsistyneenä pentutarhassa yrittäen parhaani mukaan keksiä jotain edes hieman kiinnostavaa tekemistä itselleni.

Istuskelin pentutarhan suulla odottamassa isääni. Ulkona sade piiskasi maata. Koko päivän oli tullut satunnaisia sadekuuroja, joten emo ei ollut halunnut minun lähtevän pesästä, jotta en varmasti sairastuisi. Mäntyviiksi oli myös sanonut, että oli ihan hyvä, että nyt sataisi, sillä nyt oli ollut niin kuivaa, että ilman sateita voisi tulla paha kuivakausi hiirenkorvaksi ja viherlehdeksi. Se ei siltikään kohentanut mielialaani.
En minä nyt niinkään sadetta vihannut. Sen ääni oli jopa omalla tavallaan ihan rauhoittavaa, mutta kun minun oli ollut tarkoitus olla isän kanssa. Hänen piti tulla kertomaan minulle tarinoita!
Olin aikaisemmin aamulla nähnyt isän. Hän oli lähtenyt partion mukaan ja oli tästä syystä kerennyt vain nopeasti tervehtiä minua ja selittää, että joutuisin odottaa, että hän tulisi partiosta, ennen kuin saisin kuulla häneltä tarinoita. Mäntynenä oli sen kuultuaan yrittänyt ehdottaa, että hän voisi odotellessa kertoa minulle tarinoita, mutta olin kieltäytynyt. Halusin viettää laatuaikaa isäni kanssa sillä, että hän kertoisi minulle tarinoita, en Mäntynenän.
“Vieläkö sinä odotat, Katajapentu? Sinun varmaan kannattaisi käydä välissä lepäämässä ja syömässä. Olet odottanut heräämisestäsi asti”, takanani Kalmakuu alkoi puhumaan. Käänsin päätäni ja vilkaisin klaaninvanhinta. Vain hetken ajan katsoin häntä, kunnes käänsin taas päätäni ja jatkoin ulos katselemista.
“Vai niin, no enhän minä pakota, jos todella haluat odottaa”, kaaninvanhin sanoi vielä ja vaihtoi hieman asentoaan makuualusillaan. Silloin muistin, että tämä kissa tosiaan oli emoni emon isä. Hassua. En ollut koskaan jotenkaan aajtellut asiaa, mutta nyt se muistui mieleen. Emoni emo oli kuulemma ollut nimeltään Höyhenhalla ja Kalmakuu oli ollut hänen isänsä. En ollut kamalasti päätynyt opettelemaan sukulaisiani, mutta olin joskus kuullut hieman emoni vanhemmista ja isovanhemmista.
*Ehkä minun pitäisi joskus kysellä Kalmakuulta hieman suvustani? Se voisi mahdollisesti olla kiinnostavaakin*, pohdin mielessäni ja vilkaisin taas nopeasti klaaninvanhimpaan, joka nyt jutteli hiljaa Hämypilvelle.
“Oletkin ilmeisesti vain odottanut minua koko päivän?” isäni nauku sai minut hätkähtämään. Hänen jäänsininen katseensa porautui minuun ja sai minut hieman värähtämään. Nyt en lainkaan ihmetellyt, miksi emoni joskus vaikutti hieman pelkäävän isääni. Hänen jäinen katseensa tuntui imevän kaiken lämmön kehostani, vaikkakin hän katsoi minua lempeästi.
Nyökkäsin lopulta isälleni ja nousin iloisesti ylös. Lähdin hännän heilautuksella johdattelemaan isääni hyvään kohtaan pentutarhaa, jossa minä voisin olla mukavassa asennossa kuuntelemassa ja hän voisi olla hyvässä kohtaa kertomassa.
Kun pääsin asettumaan paikoilleni, Hierakkapentu tuli varovasti minun ja isämme luokse. Hymyilin sisarelleni hieman, mutta isäni sen sijaan katsoi häntä kylmästi ja tuima ilme kasvoillaan.
“Voinko… minäkin tulla kuuntelemaan?” Hierakkapentu kysyi varovasti. Syöksyaskel nousi ylös ja katsoi sisartani vihaisesti.
“Et! Minulla ei ole aikaa sinun kaltaiselle rääpäleelle”, hän naukaisi. Hierakkapentu katsoi isäänsä kauhuissaan ja lähti nopeasti takaisin emon luokse. Katsoin sisareni perään hieman surullisena. Minusta olisi ollut mukavaa, jos hän olisi voinut olla mukana kuuntelemassa, mutta jos isä kerta niin vahvasti halusi olla vain minun kanssani, ei ollut mitään ideaa edes yrittää väittää vastaan.
“Jokatapauksessa. Aloitetaanpas se tarina”, Syöksyaskel naukaisi ja asettui hyvään asentoon eteeni. Hän ryhtyi kertomaan tarinaansa, mutta en oikein enää osannut keskittyä. Aina välillä kuulin muutaman sanan ja nyökyttelin, jotta vaikuttaisin siltä, että kuuntelin, mutta tosiasiassa olin aivan ajatuksissani, eikä minulla ollut hajuakaan siitä, mistä isä puhui.
Kun isä lopetti kertomuksensa, jouduin vain esittämään, että olin kuunnellut. Yritin vaikuttaa erittäin kiinnostuneelta ja innokkaalta, mutta oikeasti en tiennyt lainkaan, mitä hänen kertouksessaan oli oikeasti tapahtunut. Siinä vain istuskelin ja odotin, että isäni lähtisi, koska jotenkin hänen käytöksensä sisartani kohtaan sai minut haluamaan vain olla yksin ja ajatella – sekä tietysti käpertyä emon vierelle ja yrittää nukkua.
“Väsyttää”, naukaisin nopeasti isälleni ja nousin venytellen ylös. Hän katsoi minua pitkään, mutta nyökkäsi sitten ja nousi itsekin ylös.
“Mene sinä vain nukkumaan. Voimme huomenna viettää taas hieman aikaa yhdessä”, Syöksyaskel naukui ja lähti tassuttamaan ulos pesästä. Katselin hetken ajan hänen peräänsä, kun hän kulki ulos, mutta menin sitten ripeästi emon vierelle ja painauduin tämän turkkia vasten ja puristin silmäni kiinni. Halusin nyt nukahtaa. Halusin ajaa kaikki oudot ajatukset ja asiat mielestäni. Miksi kaiken täytyi aina olla niin kummallista?

Tassutin hiljaa leirissä. En ollut ollut kamalammin isäni kanssa viime aikoina. Hänellä oli ollut kiire ja minä olin pitänyt yksikseni viettämästäni ajasta. Minua ei haitannut lainkaan olla yksin. Pidin siitä, että sain vain vajota omiin ajatuksiini ilman, että minun täytyi yhtäkkiä yrittää ottaa selvää siitä, mistä muut kissat ympärilläni puhuivat.
“Hei, Katajapentu!” kuulin takaani kollikissan tervehdyksen. Käännyin ympäri ja huomasin tutun kasvon siinä seisomassa edessäni. Hän katsoi minua hymyiillen, vaikkakin hän näytti myös hieman hermostuneelta.
“Hei, Hiljaisuusvarjo”, vastasin nopeasti ja tutkailin kollia katseellani. Tämä kissa mietitytti minua edelleen paljon. Hän oli se kissa, jota molemmat vanhemmistani katsoivat täysin eri tavoin.
“Kuinka Kamomillapyörre voi? En ole päässyt juttelemaan hänelle, vaikka olisin halunnutkin. Isäsi ei oikein halua minua lähellekään häntä, enkä ole varma haluaako emosikaan enää. Mutta olimme kuitenkin pentuaikoinamme erittäin läheisiä ystäviä – jos et siis tiennyt”, valkoruskea kolli selitti minulle. Hän olikin sitten puhelias tapaus. Eli hän oli siis jotain, mitä minä en kyllä lähellekään ollut, mutta hänen sanansa saivat kiinnostuksen kasvamaan sisälläni.
*Hän oli emoni pentuajan ystävä? Ja isäni ei halua häntä emoni lähelle? Mitä tämä tarkoittaa?* pohdiskelin mielessäni unohtaen täysin, että kolli oli myös kysynyt samalla kysymyksen minulta ja odotti minun vastaavan siihen.
“No…? Miten emosi siis voi?” Hiljaisuusvarjo kysyi lopulta uudelleen. Räpyttelin silmiäni muistaen taas, että hän oli jopa kysynyt minulta jotain. Päädyin vain lopulta vastaamaan kohauttamalla lapojani. Jos hän halusi tietää, miten emoni voi, hän voisi ihan yhtä hyvin mennä kysymään itse suoraan häneltä.
“Vai niin. No toivottavasti hänellä menee kuitenkin hyvin. Haluaisin kyllä jutella hänelle itse, mutta en tiedä milloin mahdollisuuteni tulee. Mutta jos vain millään pystyisit, olisin erittäin iloinen, jos voisit viedä hänelle terveisiä minulta”, kolli sanoi vielä ja alkoi sitten poistua paikalta. “Näkemiin, Katajapentu!”
Katsoin kollia vielä hetken, kohautin lapojani ja jatkoin sitten oleskeluani. Nostin maasta kepin ja ryhdyin raahaamaan sitä maata pitkin. Se teki tomuiseen maahan pieniä viivoja, jotka alkoivat näyttää vesistöiltä. Annoin sitten mielikuvitukseni laukata. Kuvittelin sinne vesistöihin asumaan klaanin. Klaanin nimi olisi Virtausklaani. Se asuisi vain vedessä ja sen reviirinä toimisi kaikki vesialueet Eloklaanin ja ehkä jopa Kuolonklaanin reviirillä.
Kuvittelin Virtausklaanille päällikön. Hän oli kaunis suuri naaras. Hänen turkkinsa oli kauniin vitivalkoinen ja hänellä oli luppakorva kuten emollani. Hänen silmänsä olivat jäänsiniset kuten isäni ja hänen tassuissaa olivat harmaat sukat. Myös hänen hännänpäänsä oli harmaa, hänen nenänsä yläpuolella oli hieman harmaata ja hänen korvansa olivat harmaat. Hän oli yksi kauniimmista kissoista, joita olin koskaan nähnyt – tai tarkemmin kuvitellut.
“Enää nimi…” pohdin hiljaa ääneen. Kävin mielessäni läpi klaanitoverieni nimiä yrittäen saada niistä jonkinlaista inspiraatiota tämän kuvitteellisen kissan nimeksi. Nimi nimen jälkeen mikään ei tuntunut erityisen sopivalta. Jouduin käymään nimiä lävitse uudelleen ja uudelleen, enkä millään meinannut saada mieleeni mitään hyvää.
“Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa”, henkäisin hiljaa keksien nimen. Se ei ollut ehkä klaaninimi, mutta se oli tarpeeksi hyvä minulle. Se oli kaunis nimi mielestäni ja sopi ajatuksissani olevaan kissaan. Hän oli kuin kirkas tähti, joka yöllä loisti veden pinnasta ja koristeli sitä kauniisti.
Kehräsin hiljaa itsekseni ja kuvittelin, miten hän asui klaaninsa kanssa vedenalaisessa leirissä. Miten he pystyivät hengittämään veden alla? Kukaan ei tiennyt! Kuinka he selvisivät kylmät talvet, kun joet, lammet ja järvet jäätyivät? Vain Pimeyden metsä tiesi – jos sekään. Virtausklaani oli vain maaginen ja sillä oli salaisuuksia, joita kukaan maanpäällinen kissa ei pystyisi koskaan ratkaisemaan ja, jotka vain harvat kissat tiesivät.
“Katajapentu. Alkaa olla myöhä, olisi aika palata pentutarhaan”, Mäntyviiksen ääni sai vedettyä minut takaisin tosimaailmaan. Käännyin hitaasti katsomaan ikikuningatarta, joka tuijotti minua keltaisilla silmillään odottaen selkeästi minun lähtevän hänen matkaansa.
Nousin ylös ja nyökkäsin naaraalle kohteliaasti. Lähdin seuraamaan häntä sisälle pentutarhaan. Tosiaankin oli alkanut tulla jo myöhä. Aurinko oli alkanut hiljalleen laskea horisonttiin päin ja taivas oli alkanut tummua vähitellen. Mutta siltikään, minua ei väsyttänyt lainkaan. Olisin voinut olla vielä vaikka kuinka kauan hereillä ja keksiä enemmän ja enemmän asioita Virtausklaania varten. Mutta nyt, täytyi mennä nukkumaan.
Päästyäni pentutarhaan menin suorinta tietä emoni ja sisareni luokse meidän yhdessä jakamallemme pedille. Siinä me kaikki kolme nukuimme yhdessä.
“Tulithan sinä”, emo kehräsi hiljaa minulle ja nuolaisi päälakeani muutaman kerran lempeästi. Kehräsin hiljaa, kun tunsin hänen karhean kielensä päälaellani. Tunsin oloni vain niin rakastetuksi. Emoni suki tukkiani vielä hetken, kunnes lopetti ja antoi minun mennä rauhassa makuulle hänen vierelleen. Silloin väsymys alkoi oikeasti iskeä minuun.
Suljin silmäni ja annoin itseni vähitellen vaipua uneen. Tunsin kuinka kaikki ympärilläni tuntui häilyvän ja sitten katoavan
Avatessani silmäni olin veden alla. Paniikissa yritin pyristellä pintaan, jottan en hukkuisi. Kuitenkin pinta oli niin korkealla, että keuhkoissani alkoi polttaa. Tarvitsin ilmaa! Räpiköin hädissäni pintaa kohti, mutta lopulta jouduin vetämään henkeä. Se oli outoa, sillä keuhkoni eivät täyttyneetkään vedestä vaan ilmasta.
Hämilläni hengitin siinä veden alla ja katselin ympärilleni. Huomasin yhtäkkiä, että siellä oli muitakin kissoja. He katsoivat minua uteliaasti, mutta rennosti.
“Hei, Kataja, Joka Kasvaa Rannassa!” yksi vedenalaisista sotureista naukaisi. Katsoin tätä kissaa hämilläni ja sitten ymmärsin olevani Virtausklaanissa. Olin yksi Virtausklaanin sotureista.
“Hei… sinä…” naukaisin ja katsoin tätä kissaa hiljaa tutkaillen. Olin jotenkin puheliaammalla päällä kuin yleensä.
Kissa edessäni näytti emoltani. Ei täysin, sillä esimerkiksi hänen silmänsä olivat vihreät ja hänen korvansa olivat molemmat normaalit, mutta kuitenkin osittain. Hänen turkkinsa oli saman värinen ja siinä oli samanlainen kuviointi kuin emolla. Kissa kehräsi ja uiskenteli lähemmäs vikkelästi kuin kala.
“Aina yhtä hassuna. Unohditkos jo nimeni? Rakkaan sisaresi nimen? Olen tietysti Joessa Vikkelästi Uiva Kala, tai lyhenteeltä Vikkela Kala”, naaras naurahti iskien minulle silmää. Kehräsin hieman tuntien oloni hieman kummaksi ja lähdin sitten toiseen suuntaan.
“Mihin matka?” Vikkelä Kala kysyi.
“En tiedä. Jonnekin. Haluan vain kuljeskella. Ehkä myös jutella muille”, naukaisin.
“Vai niin. Eli tavanomaisia asioita sinulle. Et tietysti ole koskaan partioimassa tai saalistamassa, kuten muut, mutta onko sillä paljoa väliä, kun eihän kukaan tänne veden pohjaan varkaisiin muutenkaan tule”, Vikkelä Kala naukaisi. Kohautin vain lapojani vastaamatta naaraalle.
Jonkin matkaa kuljin niin, että Vikkelä Kala vain seurasi minua takaapäin ja niin, että uusia kissoja vain ei tullut lainkaan eteen, mutta lopulta päädyin suurelle leiriaukiolle – joka muistutti erityisen paljon Kuolonklaanin leiriä.
“Ai, hei, Kataja, Joka Kasvaa Rannassa!” joku tervehti minua. Näin kauniin siniharmaan naaraan, jonka turkiin oli kiinnitetty kiilteleviä simpukoita ja levää. Hän katsoi minua silmät säihkyen, jotenkin hassusti. Se sai minut tuntemaan oloni jotenkin kummalliseksi. Naaraan keltainen katse oli täynnä lämpöä, joka sai minut ensimmäiseksi veikkaamaan, että hän oli emoni, mutta koosta päätellen hän ei kyllä sitä ollut.
“Hei, Hopeana Hohtava Simpukka!” Vikkelä Kala tervehti ja ui hurjaa vauhtia ohitseni siniharmaa turkkisen naaraan luokse. Minä katselin siinä hyvän aikaa vielä tätä simpukoilla koristeltua naarasta ja menin sitten hänen luokseen itsekin.
“Hei, Hopeinen Simpukka”, naukaisin. Lempinimi oli tullut suustani, kuin olisin käyttänyt sitä jo vuodenaikoja.
“Onko teillä kiire? Tarvitsisin hieman apua keräämään rohdoksia”, siniharmaa naaras naukaisi ja katsoi ensin Vikkelään Kalaan ja sitten minuun. Hänen katseensa tuntui polttelevan turkkiani ja saavan sydämmeni tykyttämään kovemmin. Oli jotenkin yhtäkkiä hankalaa hengittää ja hankalaa olla siinä, mutta pidättelin itseäni pakenemasta.
“Tietysti voimme auttaa! Ei meillä mikään kiire ole!” päädyin lopulta naukaisemaan pakottaen pirteän äänensävyn itsestäni ulos.
“Ihanaa! Tulkaas, mennään”, Hopeana Hohtava Simpukka naukaisi ja lähti uiskentelemaan edellämme ja johdattamaan meitä.
Juuri, kun lähdin naaraan perään, heräsin. Silmäni rävähtivät auki ja katselin ympärilleni osittain hämilläni siitä, että olin palannut takaisin pentutarhaan uni seikkailuni jälkeen.
*Olisin halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu…* ajattelin surkeana.

Katselin leirin laidalta, miten kissat elivät tavanomaista elämäänsä. En ollut vieläkään oikein ollut isäni kanssa ja olin muutenkin alkanut ajautua enemmän yksin. Se vain tuntui helpommalta. Mielessäni tuntui aina olevan niin paljon ja tuntui siltä, että oli vaikeaa enää pysyä perässä tosimaailman tapahtumista, kun mielessäni tapahtui jo niin paljon.
Kissoja kulki suunnasta toiseen ja en oikein enää meinannut saada edes selkoa siitä kuka kukin oli. Kissat tuntuivat vain vilisevän ohitseni kuin nopeutettuina, enkä mahtanut sille mitään. Mielessäni vain vilahteli erivärisiä turkkeja ja eri värisiä silmiä. Erikokoisia naaraita ja kolleja ja ruumiinrakenteeltaan keskenään täysin erilaisia kissoja.
Yhtäkkiä katseeni osui yhteen kissaan ja aika tuntui hidatuvan taas normaaliin tahtiinsa. Tämä kissa näytti siniharmaalta kollilta, mutta kun hieman tarkemmin katsoin, tajusin, että hän olikin naaras. Hänen toinen silmänsä oli sininen ja toinen keltainen. Tunnistin tämän kissan ja nimi oli aivan kielen päällä, mutta jotenkin en meinannut millään muistaa sitä. Laineliekki! Laineliekki oli tuon naaraan nimi!
Hetken kerkesin pohtia, miksi juuri tämä naaras oli hidatanut aikani takaisin tavalliseen, kunnes tajusin, että kaukaisesti hän muisti sitä uneni kissaa, Hopeista Simpukkaa. Tai ehkä tarkemmin hänen turkkinsa väri muistutti minua tästä uneni naaraasta. Jotenkin Hopeisen Simpukan muistaminen sai minut hieman hermostuneeksi, koska mieleeni tunki vain se kuvajainen, jossa hän tuijotti minua ja turkkini alla alkoi kihistä ja minusta alkoi tuntua niin kummalta. Hänen katseensa vain tuntui katsovan suoraan vieluni syvyyksiin.
“Mitä oikein tuijotat?” Laineliekin nauku sai minut hätkähtämään takaisin tosimaailmaan. Katsoin siniharmaata eripari silmäistä naarasta hiljaa. En sanoisi mitään, se yleensä toimi, jos en halunnut tai osannut vastata. Yleensä kissat vain silloin lähtivät ja jättivät minut rauhaan. Ehkä Laineliekkikin tajuaisi tehdä niin.
“No? Miten on? Vastaa minulle! Vai oletko mykkä?” naaras naukui äreästi. Katsoin häntä edelleen hiljaa ja mitäänsanomattomasti. Kai hänen nyt pitäisi ymmärtää jättää minut yksin omaan rauhaani. Kuitenkin naaras vain tuijotti siinä minua selkeästi vaatien vastausta.
*Mikä tuota kissaa vaivaa? Mitä väliä sillä on, jos hieman tuijotain? Kissat nykypäivänä eivät sitten kestä yhtikäs mitään!* ajattelin, kun siniharmaa kissa edelleen tuijotti minua ärtyneenä. Hän vain katsoi ja vaati tiukalla katseellaan selkeästi vastausta kysymykseensä. En halunnut edelleenkään vastata, mutta en tiennyt kuinka kauan joutuisin olla tässä, ennen kuin tämä typerä soturi lähtisi pois.
“Ei vastausta sitten vai? No ihan sama, mutta lopeta tuollainen typerä tuijottelu. Kyllä minä vielä tajuan, mitä sinä juonittelet”, Laineliekki sanoi viimein ja marssi matkoihinsa. Minä sen sijaan katsoin vaan hänen peräänsä hämmentyneenä. En lainkaan saattanut ymmärtää, mikä tuon kissan ongelma oli.
Seuraavaksi sitten palasinkin vain takaisin ajatuksiini. Muistelin taas uneni kissoja. Laineliekin siniharmaa turkki oli saanut sen mieleeni. He olivat kaikki jotenkin samanlaisia klaanitovereideni kanssa. Heillä oli kaikilla jonkinlaisia yhtäläisyyksiä ainakin yhden klaanitoverini kanssa.
Nyt minua kutkutti taas päästä nukkumaan. Halusin nähdä ja tavata lisää näitä kissoja. Kaikista eniten kuitenkin halusin tavata päällikön. Mielikuvitukseni täydellisen tuotoksen ja ensimmäisen olemassa olevan Virtausklaanilaisen, Tähdet, Jotka Tuikkivat Vedessä.
“Lempinimi voisi olla Tuikkivat Tähdet”, kuiskasin itselleni hiljaa ja kuvittelin taas kauniin naaraan. Halusin kuumeisesti tavata hänet. Halusin nähdä millaisen luonteen hän omaisi itselleen. En halunnut päättää sitä täysin itse. Halusin, että uneni päättäisivät täysin millainen kissa hän luonteeltaan olisi.
Loikkasin tassuilleni ja kävelin pieniä ympyröitä. Halusin jo nukkumaan, mutta päiväunet oltiin jo nukuttu ja iltaan olisi vielä pitkä aika. En minä millään jaksaisi odottaa! Hänen käpäliään syyhysi päästä makaamaan emon vierelle sammalalusille ja pistää silmänsä kiinni nukahtaakseen ja nähdäkseen taas unia vedenalaisesta klaanista.
“Katajapentu? Onko kaikki kunnossa? Näytät hieman hermostuneelta ja kärsimättömältä”, Mäntyviiksen ääni säikäytti minut. Käännyin katsomaan ikikuningatarta hitaasti ja nyökytin nopeasti, jotta naaras ymmärtäisi kaiken olevan täysin kunnossa.
“No mitä sinä noin kovasti odotat, että pyörit kärsimättömästi ympyröitä täällä? Ja ennen kuin yrität väittää, että et odota täällä jotain kärsimättömästi, olen elänyt klaanissa jo niin kauan, että tunnistan kyllä kärsimättömät pennut, kun sellaisia näen”, naaras naukui. Kohautin hieman vain lapojani.
“Haluan nukkumaan”, vastasin vain lyhyesti. Mäntyviiksi katsoi minua hetken ajan hieman hämillään.
“Nukkumaan vai?” hän kysyi ja minä nyökytin. “Harvoin näkee pentua, joka oikein haluaa nukkumaan. Jotain jännittävää sitten taidat odottaa? Noh, kyllä se päivä tuosta pian vyöräthtää, kunhan vain osaat pitää itsesi kiireisenä”, naaras sanoi, hymyili minulle ja lähti sitten kohti pentutarhaa.
Istahdin huokaisten. Kai Mäntyviiksi oli oikeassa. Minun täytyisi vain pitää itseni kiireisenä, jotta päivä menisi ohitse nopeasti, mutta ei se ollut niin helppoa. Ei minulla ollut mitään mielessäni – tai siis sen unen ja nukkumisen lisäksi – enkä siis osannut oikein päättää, mitä voisin silloin tehdä.
Istahdin taas alas ja heilutin vimmaisesti häntääni vasemmalta oikealle ja takaisin. En minä keksisi mitään tekemistä ja joutuisin odottamaan siinä ikuisuuden, että ilta viimein saapuisi ja voisin mennä taas nukkumaan. Se oli niin kamalan tylsää ja pitkästyttävää, enkä saanut edes ajatuksiani enää pois unestani!
“Hei, Katajapentu! Haluaisitko tulla leikkimään piilosta? Pyysin myös Hierakkapentua ja hänkin on tulossa”, takaani kuului oppilaan ääni. Huomasinkin päätäni käänettyä, että siinä seisoi Lummetassu.
Oppilas katsoi minua toiveekkaasti ja nyökkäsin hitaasti hänelle. Ainakin siinä olisi sitä minun tarvitsemaani tekemistä, kun sitä kerta niin paljon tarvitsin. Lummetassua olisi siitä kiittäminen.
Lähdin nuoren naaras oppilaan perässä keskemmäs leirissä ja siellä sisareni seisoskelikin jo odottamassa meidän kahden tuloa. Loikin nopeasti hänen vierelleen hymyillen. Oli mukavaa tehdä jotain yhdessä sisareni kanssa.
“Minä voin olla ensimmäinen etsijä! Annan teille lasken sataan ja sitten lähden etsimään ja teidän on parasta olla piilossa siihen mennessä!” Lummetassu naukaisi pirteästi. Hymyilin hieman tälle ja nyökkäsin.
Pian oppilas kääntyi, tassutti oppilaiden pesän seinää vasten, sulki silmänsä ja alkoi laskea. Hymyillen minä ja sisareni lähdimme molemmat piiloutumaan. Minä lähdin kohti parantajan pesää aikeinani katsella, jos sen lähistöllä olisi paikkoja piileskellä, kun taas Hierakkapentu lähti pentutarhalle päin.
Pysähdyin parantajan pesän eteen. Katselin kallionseinämää ja pohdin olisiko jossain kohtaa kenties kiviä sillä tavoin, että voisin mennä niiden taakse piiloon, mutta en oikein osannut nähdä yhtään hyvää sellaista. Katselin lisää ympärilleni toivoen hartaasti, että jokin hyvä piilopaikka osuisi suoraan katseeseeni.
Pian huomasin, että isä istui leirin laitamalla jutellen samalla jollekulle soturille. Lähdin heti ravaamaan häntä kohti. Voisin piiloutua hänen taakseen, eikä Lummetassu koskaan löytäisi minua!
Pian pujahdin isäni taakse piiloon ja hän heti käänsi jäänsinisen katseensa minuun. Hän näyttiä yllättyneeltä ja hämmentyneeltä.
“Onko jokin vialla, Katajapentu?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja osoitin sitten etutassullani Lummetassua, joka juuri viimeisteli laskemisensa. Isäni katsoi oppilasta hetken ajan hieman halveksuva ilme kasvoillaan ja sitten käänsi päätään katsoakseen taas minuun päin.
“Pelaat siis piilosta Lummetassun kanssa? En sanoisi ei-puhdasverisen kissan, kuten hän olevan parasta seuraa, mutta hyvä on sitten”, Syöksyaskel naukui ja käänsi katseensa taas toiseen soturiin, jonka kanssa hän oli jutellut.
Vastakkainen kissa oli tummanharmaa kolli ja hän omasi taivaansiniset silmät. Kävin mielessäni klaanitoverieni nimiä lävitse ja lopulta päädyin muistamaan, että tämän laihan kollin nimi oli Turhamyrsky. En ollut paljoa hänestä kuullut, mutta ei kyllä vaikuttanut minulle mieluisimmalta seuralaiselta. Hän puhui koko ajan itsestään erittäin korkea-arvoisesti ja vilkuili minua aina hieman inhottavasti.
Yritin olla välittämättä Turhamyrskyn selkeästi arvostelevasta katseesta ja yritin saada itseni seuraamaan Lummetassun kulkua. Hän oli parantajan pesällä, joka sai minut iloitsemaan siitä, etten ollut oikeasti jäänyt sinne päin, koska minut oltaisiin varmaankin jo löydetty.
“Kyllä, Katajapentu on minusta tulevaisuudeltaan kirkkaampi kahdesta tyttärestäni. Uskon, että hän tulee saavuttamaan paljon suurempia, kuin Hierakkapentu”, kuulin isäni naukuvan Turhamyrskylle ja sitten molemmat kollit vilkaisivat minua. Räpäytin heille hitaasti silmiäni ja käänsin sitten katseeni vaivaantuneena muualle.
“Jos niin sanot, mutta en minä usko, että kumpikaan heistä tulee olemaan mitään hirveän suurta, elleivät he lähde seuraamaan minun kaltaisen kissan käpälänaskelia”, Turhamyrsky naukaisi ja tunsin hänen katseensa turkillani.
“Kyllä minä oman pentuni vahvuudet tiedän! Katajapennulla on kirkas tulevaisuus!” Syöksyaskel kivahti ja saatoin aistia hänestä kumpuavan ärtymyksen. Kuitenkin hän rauhoitteli itseään, ja yritti pitää keskustelun nautillommisempana.
“Tietysti, tietysti, en sitä kielläkään! Tarkoitan vain sitä, että heidän mahdollisuutensa tulla suuriksi olisi suurempi, jos he olisivat minun koulutettavana”, Turhamyrsky naukui ja katsoi isääni tyynesti. Syöksyaskel oli selkeästi edelleen hieman ärtynyt, mutta ei ryhtynyt enää kiistelemään vanhemman soturin kanssa.
“Katajapentu! Siellähän sinä olet!” kuulin Lummetassun innostuneen naukaisun ja tajusin, että olin täysin unohtanut piilosleikkimme ja sen, että minun oli tarkoitus olla piilossa, eikä vain istuskella isäni vieressä, kuin tärkeänä osana tätä keskustelua.
Tassutin Lummetassun luokse. Hierakkapentu seisoi lyhyen matkan päässä hänen takanaan ja katsoi minua ja isäämme vuoroin hieman hermostuneen oloisena. Nyökkäsin hänelle hymyillen, mutta hänen olonsa ei näyttänyt kamalammin muttua sen iloisemmaksi. Hän taisi hieman pelätä isäämme.
Katsoin taakseni isään ja hän katsoi seuralaisiini vuorotellen hieman halveksuvasti. Käänsin vain päätäni ja yritin olla välittämättä asiasta sen enempää. Puskin vain Lummetassua hieman, jotta tämä lähtisi liikkeelle.
“Haluatteko vielä leikkiä? Voin joko etsiä uudestaan, tai jompikumpi teistä saa etsiä”, Lummetassu kysyi katsoen minua ja sisartani. Pudistin hieman päätäni. En jaksaisi enää leikkiä. Halusin vain palata tässä välissä pentutarhalle lepäämään. Ehkä voisin mennä nukkumaan hieman etuajoissa.
“Selvä sitten”, Lummetassu naukaisi, mutta olin jo tassuttamassa pois. Suuntasin askeleeni kohti pentutarhaa. Siellä saisin levätä rauhassa emon kanssa. Silloin kukaan tai mikään ei häiritsisi minua tai ajatuksiani; ellei Hierakkapentu tulisi sinne ja alkaisi puhua kanssani tai emoni kanssa tai emoni alkaisi jutella minulle tai klaaninvanhimmat alkaisi höpöttämään siellä.
Huokaisin ja työnnyin sisään pentutarhaan. Siellä oli mukavan hämärää ja lämmintä ja maidon tuoksu iskeytyi heti nenälleni. Se oli minusta ihanan rauhoittavaa ja lohduttavaa. Pidin pentutarhasta. En ymmärtänyt, miksi joskus joillakin oli niin kiire päästä sieltä pois. Se oli yksi lempipaikoistani.
“Hei, Katajapentu! Oliko ulkona kivaa?” emon lempeä nauku tervehti minua heti, kun pääsin hieman pidemmälle sisään pesään.
“Tietysti”, naukaisin lyhyesti ja tassutin emon vierelle ilmeettömästi. Mielessäni pyöri isäni ja Turhamyrskyn keskustelu, isän katse, kun hän katsoi Hierakkapentua ja Lummetassua, uneni ja kaikki muu. Se oli sekavaa.
*Miksei isä pidä Hierakkapennusta tai Lummetassusta?* kysyin mielessäni kuin toivoen, että emo lukisi ajatukseni ja vastaisi mielessäni pyörivään kysymykseen, mutta valitettavasti se ei ollut mahdollista. Emolla ei ollut mitään sellaisia yliluonnollisia kykyjä, vaikka kuka sitä olisikaan halunnut.
Kun emo alkoi sukia turkkiani, ajatukseni tuntuivat poksahtavan pois kuin kupla. Hänen karhean kielensä kulku turkkini lävitse tuntui melko rauhoittavalta, jos totta puhuttiin. Mietin miksi muut monesti välttelivät emojensa hoivaa. Heistä se saattoi ehkä olla hieman noloa, mutta eikö se ollut myös mukavaa? Ainakin tuntisi itsensä rakastetuksi. Sitähän kaikki halusivat, eikö vain?
Haukottelin makeasti ja menin hyvään asentoon emon vierelle. Painauduin vasten hänen lämmintä kehoaan ja tunsin hänen lempeän kehräyksen väreilynä kehoani vasten. Sekin tuntui mukavalta. Kaikki oikeastaan siinä hetkessä tuntui melko mukavalta.

Avasin silmäni ja näin auringon säteiden taittuvan hassusti ympärilläni. Hetken ajan katselin ympärilleni hämilläni, kunnes tajusin olevani taas Virtausklaanissa. Hymyilin iloisena ja lähdin heti uimaan eteenpäin yrittäen löytää lisää Virtausklaanin kissoja, joihin voisin tutustua.
“Kasvava Kataja! Hauska nähdä taas! Olet ollut paljon vähemmän näkyvillä viime aikoina, mitä olet oikein ollut tekemässä?” kuulin nau’un takaani. Käännyin ympäri ja näin taas Hopeisen Simpukan.
“Hei, Hopeinen Simpukka! Olen vain ollut tekemässä vähän kaikenlaista”, naukaisin nopeasti ja siirryin hieman lähemmäs tervehtimään ja juttelemaan naaraalle.
“Tekemässä mitä? Tutkimassa maailmaa veden päällä vai? Teet sitä aivan liian usein, ei meidän kuulu olla veden pinnalla. Olemme Virtausklaanin kissoja, meidän kuuluu hengittää, syödä ja nukkua täällä veden alla”, Hopeinen Simpukka huokaisi.
“Tiedän, anteeksi”, naukaisin hermostuneena. En edes tiennyt, miksi myönnyin. Enhän minä oikeasti tiennyt itsekään, mitä olin ollut tekemässä. Miksi sitten myönsin tehneeni jotain sellaista? Ei harmainta aavistusta!
“Ei se varmaan haittaa. Kaikki ovat olleet uteliaita vedenpäällisestä maailmasta joskus, mutta sinussa se uteliaisuus on tuntunut aina olevan ja pysyvän, eikä tunnu olevan menossa yhtikäs mihinkään, vaikka kuinka kauan sitä odottaisikin”, siniharmaa naaras naukaisi ja katsoi minua.
“Kai se ei sitten vain lähde. Ehkä pitää vain luovuttaa sen suhteen”, naukaisin kohauttaen lapojani hieman. Se oli osittain vitsi ja osittain ei, enkä siksi tiennyt, olisiko minun kuulunut ennemmin käyttää sarkastista äänensävyä.
“Niinpä kai”, Hopeinen simpukka vain tokaisi. Hänen kultaisessa katseessaan tuntui olevan jotain muutakin kuin tavanomaisia tunteita. En osannut kuitenkaan täysin sanoa mitä se oli.
“No tuota… haluaisitko tehdä jotain yhdessä?” kysyin naaraalta varovasti. Hän säpsähti kuin häntä olisi juuri vedetty kynsillä naamalle ja kääntyi katsomaan minua.
Hopeinen Simpukka hymyili hieman ja nyökkäsi sitten. “Toki, se olisi mukavaa. Olisiko sinulla jotain ideoita, mitä voisimme tehdä?” hän kysyi.
“En oikein tiedä. Toivoin, että sinä voisit ehdottaa jotain”, naukaisin ja siirtelin tassujani hieman hermostuneena. Oli hassua olla niin avoin ja puhua näin paljon, mutta jotenkin Virtausklaanissa se oli vain paljon helpompaa.
“Voisimme mennä etsimään simpukoita. Pennut rakastavat leikkiä niillä ja niillä voi koristella pesiäkin kauniisti”, Hopeinen Simpukka ehdotti. Nyökkäsin. Kyllähän se minulle kävisi. Osaisin ainakin luultavasti tehdäkin niin.
“Käy. Otetaanko joku muukin mukaan, vai mennäänkö vain kahdestaan?” kysyin. Siniharmaa naaras kohautti lapojaan.
“Ihan miten vain. Voimmehan me käydä kysymässä jotakuta mukaankin”, hän totesi. Nyökkäsin.
“Otetaan vaikka joku mukaan, jos vaikka löytäisimme hyvän paikan, jossa olisi niin paljon, että niitä olisi kahdestaan vaikea kuljettaa”, naukaisin. Vanhempi naaras nyökkäsi ja lähti sitten uiskentelemaan kauemmas. Lähdin äkkiä hänen peräänsä.
“Kenet sitä ottaisi mukaan…” Hopeinen simpukka pohti ääneen. Kohautin vain lapojani ja seurasin vinosti hänen vierellään.
“Hei! Kostea sammal! Haluaisitko lähteä minun ja Kasvavan Katajan mukaankeräämään simpukoita!” siniharmaa naaras huusi yhtäkkiä jollekulle pysähtyen kuin seinään. Räpiköin siinä villisti paikoillani, kun yritin pysähtyä, ennen kuin törmäsin hänen takamuksensa.
Muuan ruskea kolli samean vihreillä silmillä kääntyi katsomaan minuun ja seuralaiseeni päin. Hän oli hetken ajan vain paikoillaan, kunnes lähti uimaan meitä kahta kohden hymyillen leppoisasti ja nyökäten iloisesti.
“Etkö ajatellut sanoa mitään?” kysyin, enkä edes itse ollut varma, miksi tein niin.
Turkkini alla tuntui kuumalta, kun Hopeisen Simpukan kultainen katse kääntyi yhtäkkiä minuun. Hän katsoi minua, kuin olisin juuri kynsinyt häntä kuonoon.
“Hän on mykkä, etkö muka muista!” siniharmaa naaras sihahti korvaani. Karvani nousivat ylös ja sisälläni tuntui kiehuvan. En tiennyt miksi, mutta tuntuiphan vain.
“Anteeksi kamalasti! Enhän minä muistanut! Olen ollut ajatuksissani niin paljon, että asiat pääni sisällä alkavat sekoittua!” naukaisin äkillisesti.
Ennen kuin kumpikaan heistä kuitenkaan kerkesi tehdä tai sanoa mitään, silmäni rävähtivät auki. Sydämeni tykytti rinnassani kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. En tiennyt miksi, mutta tuo uni oli ollut jotenkin erityisen ahdistava kokemus minulle.
“Katajapentu?” emon nauku oli uninen. Hän katsoi minuun silmät edelleen unesta ja väsymyksestä sirrillä.
“Kaikki kunnossa”, naukaisin hiljaa ja laskin pääni etutassujeni päälle. Suljin silmäni, vaikka tiesin, etten nukahtaisi uudelleen. En vain halunnut vaivata emoa.
“No hyvä. Nuku hyvin kulta”, Kamomillapyörre naukui hiljaa ja koskettu päätäni kuonollaan ja laski sitten päänsä taas sammalille ja sulki silmänsä.
“Kuten myös”, naukaisin hiljaa ja katselin kuinka emo alkoi nukahtaa uudelleen. Hänen hengityksensä tasaantui hiljalleen ja hänen kehonsa rentoutui. Millaisiakohan unia hän mahtoi aina nähdä?

Löin maassa mönkivää ötökkää etukäpälälläni mahdollisimman kovaa. Liiskasin sitä tassuni ja maan väliin. Se oli jotenkin minulle suuremmoista huvia. Eihän siinä oikeasti juuri mitään erityistä ollut, mutta tarpeeksi hauskaa se oli minun kaltaiselleni pienelle pennulle.
“Katajapentu! Haluaisitko leikkiä?” kuulin Lummetassun äänen. Naaras hymyili minulle iloisesti, mutta pudistin päätäni edelleen pysyen hiljaa. Ei minua miellyttänyt. Halusin ennemmin olla omissa oloissani.
Vilkaistessani muualle välissä naaras kerkesi jo kadota. Katsoin kohtaa, jossa hän oli seissytvielä hetki sitten ilmeettömänä. Hieman minua suretti se, etten ollut lähtenyt hänen seurakseen ja leikkimään hänen kanssaan, mutta samaan aikaan en tiennyt miksi. Ei siinä ollut järkeä. Jos halusin olla yksin, halusin olla yksin, kyllä Lummetassu sen varmaankin ymmärsi.
Käänsin taas ajatukseni siihen ötökkään, jota olin hakannut etutassullani. Se oli jo kadonnut näkyvistä, joten minun täytyisi löytää uusi kohde vaanimiselle ja hakkaamiselle. Se oli aika päätöntä tekemistä, mutta kelpasi minulle tarpeeksi hyvin.
Kääntelin katsettani yrittäen löytää uuden ötökän, jota hakkaisin etutassullani tylsyyden vähentämiseksi. Maassa kuitenkaan turkin näkyi öttiäisen öttiäistä ja vaikka kuinka yritin etsiä, niitä ei vain oikein meinannut löytyä.
Turhautuneena tassutin ympyröitä leirin laidalla. En oikein keksinyt mitä tekisin. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei vain tullut mieleen, vaikka kuinka yritin pohtia. Osasipas se pennun elämä olla tylsää!
Huomasin pian isäni juttelemassa Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Naaras ei minusta vaikuttanut erityisen mukavalta kissalta – kuten suurinosa klaanitovereistani – joten mietin, millaista keskustelua isäni mahtaisi hänen kanssaan edes käydä. En kuitenkaan missään nimessä uskaltaisi mennä lähemmäs ja kuunnella. Sen sijaan huomasin Hiljaisuusvarjon, joka jutteli Aamuraidan kanssa. Sitä minä saatoin salakuunnellakin.
Siirryttyäni hieman lähemmäs ryhdyin pyörittelemään pikkukiveä tassuissani, jotta kukaan ei huomaisi minun salakuuntelevan kahta soturia. Minua vain kiinnosti tietää, mistä he mahtoivat jutella ja minulla oli niin tylsää, että mielelläni halusin tietääkin.
“Olen Lummetassusta ja Harakkatassusta niin ylpeä!” puoliverinen Aamuraita naukaisi mielissään Hiljaisuusvarjolle. Kolli kehräsi iloisena puoliveriselle naaraalle.
“Minä myös! Olen heistä niin kamalan ylpeä! Tiedän, että heistä tulee vielä hienoja ja lojaaleja Kuolonklaanin sotureita”, valkoruskea kolli naukaisi reippaasti mustalle naaraalle ja hymyili leveästi. Heilautin korvaani hieman. Minunkin isäni aina sanoi minusta noin. Oliko se sitten vain yleinen isien juttu? Enkö minä ollutkaan niin erityinen?
“Toivon vain, että he eivät satuta itseään harjoituksissa tai muutenkaan ulkona leiristä”, Aamuraita naukui huolestuneella äänellä. Hiljaisuusvarjo tuuppasi ystäväänsä hellästi ja hymyili tälle ystävällisesti.
“Kyllä he pärjäävät. He ovat hienoja nuoria oppilaita, ja vahvojakin! Ja heillä on mestarit mukanaan. Ei mikään heitä tule tuosta noin vain puraisemaan takamukselle”, kollisoturi naukaisi hieman hilpeän kuuloisena. Tajusin, että viikseni väpättivät hieman huvittuneesti. Ymmärsin kyllä nyt, miksi kolli oli jotenkin niin monen kissan ystävä – tai siltä se minusta ainakin tuntui.
Katsellessani Aamuraidan ja Hiljaisuusvarjon sananvaihtoa, alkoi minua yhtäkkiä kummastuttaa. Nämä kaksi olivat niin iloisia yhdessä ja heillä oli yhteiset pennutkin, mutta silti he olivat vain ystäviä? Ja minun emoni ja isäni eivät vaikuttaneet tulevan toimeen läheskään yhtä hyvin, mutta siltikin he olivat kumppanukset?
Pudistelin päätäni hitaasti hämmentyneenä. En vain oikein saanut itseäni ymmärtämään. Miksi ihmeessä sen kaiken piti olla niin hämmentävää? Miksi minun vanhempani eivät voineet tulla toimeen, kuten Aamuraita ja Hiljaisuusvarjo? Mikä idea oli kumppanuudessa, jos ystävyksetkin tulivat paremmin toimeen keskenään kuin kumppanukset?
“Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä rajapartioon. Voimme jutella lisää ja jakaa saalista sen jälkeen, kun tulen takaisin. Pidä itsestäsi sillä välin huolta ja näkemiin!” Hiljaisuusvarjon nauku Aamuraidalle sai minut havahtumaan ajatuksistani. Olin unohtunut pohdintoihini niin, etten ollut kuullut loppua heidän keskustelustaan.
“Hei sitten! Ja pidä sinä itsestäsi huolta siellä ulkona; älä ajaudu hankaluuksiin!” Aamuraita vastasi kehräten ja katseli Hiljaisuusvarjon lähtöä, ennen kuin nousi ylös ja lähti sitten tassuttamaan pois siitä. Hän sattui tulemaan juuri sinne suuntaan, missä minä olin edelleen pyörittämässä pikkukiveä tassullani.
“Ai, tervehdys, Katajapentu! Mukava nähdä! Onkos olot pentitarhalla edelleen samanlaiset kuin silloin, kun minä lähdin sieltä?” naaras kysyi hymyillen lempeästi. Se sai minut pohtimaan, miten kissat saattoivat vihata tätä naarasta vain hänen puoliverisyytensä takia. Hän vaikutti niin mukavalta ja ihanalta kissalta.
Tajusin, etten ollut vastannut tai toiminut mitenkään vastataakseni naaraalle ja päädyin sitten nyökkäämään hänelle läimäyttäen puolipakotetun hymyn kasvoilleni. Aamuraita vain kehräsi hymyillen minulle.
“Toivottavasti Kamomillapyörre pärjää hyvin pentutarhalla. Eipä siinä, että sinussa ja Hierakkapennussa varmaankaan niin kamalan paljon vahdittavaa on, mutta onhan se silti paljon erilaisempaa vain maata pentutarhalla ja vahtia pentuja kuin tehdä soturin tehtäviä muiden kanssa”, musta naaras naukaisi edelleen lempeästi hymyillen. Nyökkäsin ja nousin sitten seisomaan. En oikein keksinyt, mitä siinä muka tekisin, joten ajattelin vain palata takaisin pentutarhaan.
“Ai sinä lähdetkin jo? No hei sitten! Vie Kamomillapyörteelle terveisiä!” puoliverinen naaras naukaisi perääni, kun lähdin tepastelemaan takaisin pentutarhalle päin. Nyökkäsin vain hänelle vilkaisten taakseni naaraaseen vielä kerran ja tunkeuduin sitten nopeasti sisään pentutarhalle.
Pujahdettuani sisään tassutin suoraan kohti emoani. Hän jutteli hiljaa Mäntyviiksen kanssa makoillen omalla makuusijallaan ja Mäntyviiksi omallaan.
“Hei, Katajapentu! Oliko hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi heti, kun huomasi minun olevan tulossa häntä ja emoa kohti.
“Hei, kulta! Turkkisi on aivan sotkussa! Tule tähän niin suin sen!” emo naukui, ennen kuin kerkesin vastata Mäntyviikselle mitään.
Tassutin emon vierelle ja hän alkoi pitkin kielenvedoin puhdistamaan turkkiani hienoksi. Hän siloitti turkkini hienoksi ja puhdisti kaiken hiekan ja roskan pois sieltä nyppien pienetkin kivenmuruset ja lehdet, jotka sinne oli joutunut.
“Ovathan he kyllä niin hellyyttäviä. En ihmettele, miksi halusit ryhtyä klaanissa ikikuningattareksi, vaikka ei minusta kyllä siihen olisi”, emo naukui Mäntyviikselle samalla, kun puhdisti turkkiani.
“Niin. Eihän tämä homma ole kaikille se mieluisin, mutta minä nautin siitä”, Mäntyviiksi selitti. Höristin hieman korviani.
“Millaista se on?” kysyin varovasti hiljaisella äänellä. Mäntyviiksi käänsi katseensa minuun hieman yllättyneenä. Vaikutti siltä, että hän ei ollut olettanut minun joko kuuntelevan tai olevan kiinnostunut asiasta laisinkaan.
“No sanoisin, että ensinnäkin ikikuningattaren työ ei ole aivan yhtä arvostettu klaanissa kuin soturin, mutta sekin on tärkeä – ainakin omasta mielestäni. Tietysti tämä työ myös vaatii paljon omistautumista, hellyyttä, myötätuntoa ja kärsivällisyyttä. Pentujen kanssa saattaa välillä joutua jopa hieman kinaamaan. Mutta miksi kysyt asiasta, kiinnostaako sinua kuningattarena oleminen?” Mäntyviiksi naukui. Kohautin lapojani. Eihän sitä tietäisi, jos se olisikin ollut enemmän minun juttuni.
“No, mutta, Katajapentu! Sinustahan piti tulla klaanin paras soturi!” kuulin isäni äänen ja hätkähdin. Käänsin katseeni häneen ja hän katsoi minuun osin vihaisena ja osin hilpeänä. En oikein osannut sanoa, mitä hänen päässään mahtoi liikkua. Oli mahdollista, että hän ei tiennyt vitsailinko vai enkä ja siksi ei tiennyt kuinka reagoida.
“Tietysti, tietysti! Pentuhan on vain utelias. Kyllä hän varmasti ryhtyy soturiksi, vai mitä Katajapentu”, Mäntyviiksi naukui lempeästi. Nyökkäsin hänelle hymyillen hieman pakkonaisesti. En halunnut, että isä suuttuisi tai olisi surullinen. En minä vielä osannut sanoa tulevaisuudestani, mutta tiesin sen verran, että jos halusin pitää suhteeni isääni hyvänä ja pitää hänet ylpeänä, minusta täytyisi tulla klaanin yksi parhaimmista ja rohkeimmista kissoista!
“Sitähän minäkin. Toin kuitenkin teille oravan ja hiiren”, Syöksyaskel naukaisi ja siirsi mukanaan tuomia saaliseläimiä lähemmäs naaraita. Emoni näytti hieman vaivaantuneelta, mutta Mäntyviiksi hymyili kiitollisena.
“Kiitoksia, Syöksyaskel! Sinä olet kyllä reilu soturi”, ikikuningatar naukaisi. Isäni nyökkäsi sininen katseensa nauliintuneena emooni ja kääntyi sitten poistuen pesästä.
Hetki hiljaisuutta kulki ylitsemme, kunnes päätin rikkoa sen, kun muistin, mitä Aamuraita oli sanonut minulle aikaisemmin. Hän oli lähettänyt emolle terveisiä.
“Kamomillapyörre. Terveisiä Aamuraidalta”, naukaisin. Emo hymyili minulle ja kiitti nopeasti terveisistä, mutta sitten hän painoi päänsä sammalille hieman väsyneen oloisena. Päätin antaa hänen levätä ja tehdä itse asiassa niin itsekin.

Jahtasin kalaa kovaa kiitoa Vikkelä Kala toisella ja Hopeinen Simpukka toisella puolellani. Olimme saalistaneet koko päivän siitä lähtien, kun aamun ensi säteet olivat osuneet veden pintaan ja taittuneet kauniisti valaisten koko Virtausklaanin leirin.
Virtausklaanista oli tullut kuin mieleni sisäinen pakopaikka. Siellä saatoin tehdä mitä vain ikinä halusin ja olla millainen vain ikinä halusin, eikä kukaan valittanut – tai vaikka valitti, ei minun siitä tarvinnut välittää.
“Onpas siinä vikkelä kala!” Hopeinen Simpukka huohotti pilke silmässään. Naurahdin hänen letkautukselleen olo keveänä. Hopeisesta Simpukasta oli tullut paras ystäväni. Tietysti Vikkelä Kalakin oli minulle erittäin läheinen, mutta Hopeinen Simpukka tuntui sitäkin läheisemmältä. Tuntui siltä, että ajan kuluessa meistä oli tullut erottamattomat!
“Vähemmän vitsailua, enemmän uimista! Kyllä se kohta väsyy!” Vikkelä Kala naukaisi ja kauhoi etutassuillaan entistäkin lujempaa eteenpäin. Minä katselin hänen menoaan, kunnes sain idean. Lähdin polskimaan ylöspäin ja pian pinkaisin rantaan. Lähdin pinkomaan maanpintaa pitkin, kunnes aloin saada kalaa kiinni.
Kun olin tarpeeksi lähellä vikkelää ja liukasta otusta syöksyin takaisin veteen ja nappasin kalan hampaisiini purren niitä yhteen kovaa ja sitten taitoin siltä taitavasti niskat nurin.
“Hieno temppu, pakko myöntää!” Hopeinen simpukka pihisi, kun pääsi viimein laiskoin vedoin luokseni. Hymyilin leveästi ja kehräsin.
“Tietysti se oli! Minähän sen keksin!” naurahdin. Hopeinen simpukka hymyili minulle lempeästi vähän naurahtaen itsekin.
“Lähdetään viemään se leiriin”, Vikkelä kala naukaisi, kun saapui vierellemme. Hän ei vaikuttanut väsyneeltä ollenkaan.
“Joo. Parempi viedä se nyt, tai toinen isompi kala saattaa syödä sen”, Hopeinen Simpukka sanoi. Katselin häntä hieman ihmeissäni. Oli outoa kuvitella, että kalat söivät keskenään toisia. Kissat eivät koskaan voisi tehdä niin, se olisi aivan karmeaa!
“Niin. On varmaankin parempi palata jo. Olemme kuitenkin saalistaneet jo hyvän tovin”; vastasin mumisten kalan elottoman kehon takaa ja lähdin sitten laiskasti polskuttelemaan takaisin tulosuuntaamme.
“Sinun täytyy näyttää tuo pyydystys tyyli joskus päällikölle”, Hopeinen simpukka naukaisi.
“Niin! Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa olisi varmasti mielissään uusista saalistus tekniikoista. Tietysti se on vain, jos tekniikka toimii käytännössä”, Vikkelä Kalakin naukui.
“Kyllä Veden Tähdet varmasti innostuu”, naukaisin. Siinä samassa molemmat ystävistäni hiljenivät ja kääntyivät katsomaan minua vakavana.
“Kai sinä nyt muistat, että vain päällikön lähimmät ystävät saavat kutsua häntä lempinimellä?” Vikkelä kala sihahti korvaani. Karvani nousivat pystyyn saman tien. En minä ollut sellaista tiennyt!
“Tarpeeksi läheisiä me olemme kyllä! Rannan Kataja on oiva soturi ja olen hänestä erityisen ylpeä näin hänen päällikkönään”, kuulin uuden äänen. Käänsin katsettani ja huomasin pian Virtausklaanin päällikön siinä suoraan edessämme.
“Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa! Emme huomanneet sinua lainkaan!” Hopeinen simpukka henkäisi.
“Ei se mitään. Seurasin saalistustanne hyvän tovin. Olette kaikki kolme erityisen taitavia saalistajia ja taisteleminen – vaikka se ei yhtä olennaista olekaan – ei myöskään näytä olevan teille ongelma. Olen miettinyt teistä Pienen Puron ja Kelluvan Kukan pentujen tulevia mestareita”, suurehko naaras naukaisi. Vilkaisimme heti ystävieni kanssa toisiamme suut ihmetyksestä ammollaan ja silmät yllätyksestä ja innosta kirkkaina.
“Kiitos tosi paljon! Ette tule pettymään meihin!” naukaisin iloisesti enkä voinut estää kalaani tipahtamasta suustani. Nappasin sen nopeasti etutassullani ja nostin sen takaisin suuhuni.
“Uskon tämän. Nyt saatte jatkaa kolmin, minun täytyy jutella Pakkasessa Jäätyneelle Pienelle Lammelle”, Veden Tähdet naukaisi ja lähti uiskentelemaan pois.
“Uskomatonta! Meistä tulee mestareita!” Vikkelä Kala naukaisi.
Juuri, kun olin liittymässä hänen iloitsemiseensa, Hierakkapentu potkaisi minua unissaan ja sai minut heräämään ja karistamaan unen maailman pois ympäriltäni. Huokaisin hiljaa. Virtausklaani oli niin ihana. Olisin halunnut sinne oikeasti asumaan, mutta valitettavasti ainoa tapa päästä sinne oli unissa ja mielessäni.

Katselin, kuinka kissat ihastelivat Matotaiston nappaamaan pulskaa kottaraista. Hän oli kuulemma napannut sen erityisen hienolla loikalla puun oksalle, jolla kottarainen oli istuskellut. Olin itsekin tietysti erityisen yllättynyt, miten komean saaliin kolli oli saanut napatukseen, mutta samaan aikaan minua ei niinkään kiinnostanut.
Oloni oli ollut jo hyvän tovin erityisen ristiriitainen. Tuntui siltä, että kaikki ympärilläni oleva elämä oli hetki hetkeltä vain kummallisempaa ja kummallisempaa. En oikein osannut millään selvittää enää, miksi asiat olivat niin kuin ne olivat.
Elämä oli aina hetki hetkemmältä vain kummallisempaa. Kaikki asiat olivat niin kovasti ristiriidassa toistensa kanssa. Joskus tuntui siltä, että asia oli niin ja sitten hetkeä myöhemmin, että se oli näin. Miksen vain voinut ymmärtää? Tai miksen vain voinut olla kuin muut ja yksinkertaisesti antaa näiden asioiden olla? Miksi minun täytyi aina kiinnittää huomiota pienimpäänkin asiaan?
Huomasin pian kaksi nuorta kollisoturia, jotka juttelivat rennosti keskenään. Tunnistin heidät Särösärinäksi ja Säihkysieluksi. En paljoa näistä kissosta tietänyt, joka oli osittain syy siihen, miksi halusin mennä hieman salakuuntelemaan heidän keskusteluaan. En tiennyt millaisia kissoja he olisivat luonteelta ja miten he reagoisivat, jos nappaisivat minut salakuuntelemasta heitä, mutta sen riskin voisin ottaa.
Kulkiessani hieman lähemmäs muistin, että Särösärinä mahtoi olla Laineliekin veli. Laineliekki oli kamala kissa ja, jos hänen veljensä oli yhtään hänen kaltaisensa, en saisi missään nimessä jäädä kiinni salakuuntelusta tai tuo kolli kynisi turkin päältäni.
Istahdin hyvän matkan päähän kaksikosta, mutta kuitenkin sen verran lähemmäs, että kuulisin heidän keskustelun mahdollisimman hyvin. Tämä oli tapani oppia kissoista ja millaisia he olivat. Kuuntelin heitä, katselin heitä ja tutkin heidän käytöstapojaan parhaani mukaan, jotta saisin heistä parhaan mahdollisen kuvan.
Huomioin, että keskustelussa äänessä oli pääasiassa Säihkysielu. Hän jutteli Särösärinälle vähän niitä näitä kertoen päivästään. Kolli kertoi esimerkiksi, mitä oli syönyt sinä päivänä ja mitä kaikkea oli tehnyt. Hän kertoi, että oli käynyt rajapartiossa tänään muun muassa Särösärinän sisaren Laineliekin kanssa. Laineliekki ei ollut kuulemma ollut erityisen juttelevainen tämän kollin kanssa ja oli vain terävästi ajanut häntä kuulemma pois.
Väräytin viiksiäni, kun kuvittelin taas siniharmaan naaraan. Hän oli ollut kunnon äkäpussi syyttä suotta, eikä selkeästi osannut lainkaan kunnioittaa muiden kissojen tunteita. Hän tuntui aina vain äksyilevän kaikille kissoille – tai tämä oli se, mitä minä olin saanut naaraasta irti siihen asti.

//Tarinan loppu seuraavassa tarinassa!!

SuperKP-boosti käytössä

Author: Elandra