Jääviilto
Kirjoittaja: Elandra
Jääviilto oli kamppaillut jo hyvän tovin partiotovereidensa kanssa kettua vastaan. Vaalean punaruskea soturi oli taistelun alussa yrittänyt tilaisuuden tullen antaa paholaiselle tappavaa iskua, mutta se oli mennyt pieleen. Soturin pyrkiessä eläimen kaulan lähelle, kettu oli painanut leukansa rintaan ja onnistunut tarttumaan hampaillaan Jääviillon oikeasta korvasta kiinni. Kipu oli ollut sietämätön, kun eläin oli riuhtaissut huomattavan palan korvasta irti. Se oli saanut raivon kasvamaan Jääviillon sisällä entisestään.
Tilanne alkoi jo vaikuttaa toivottomalta, kunnes paikalle olivat saapuneet Pimentovarjo ja Tuhkajuova. Musta naarassoturi oli syöksynyt empimättä mukaan taisteluun, kun Tuhkajuova oli hetkeksi jäänyt etäämmälle. Ellei Jääviilto olisi ollut keskellä taistelua, olisi tabbykuvioinen soturi saanut kuulla kunniansa.
Lopulta hopeanharmaa naaras oli myös liittynyt taisteluun, ja viisikko oli saanut ketun maahan. Edelleen se yritti kamppailla raivopäisesti, vaikka oli selvästi alakynnessä. Jääviilto ei ollut koskaan nähnyt minkään eläimen taistelevan hengestään sellaisella raivolla. Tuhkajuova, Varissulka ja Kuuraturkki olivat keskittyneet ketun jalkoihin, ja Pimentovarjo jakeli iskuja ketun kasvoille. Iskujen seurauksena hangelle roiskahti punaista verta. Pimentovarjo vilkaisi nopeasti Jääviiltoa, jonka suunnitelma oli selvä. Musta soturi onnistui houkuttelemaan ketun nostamaan leukansa ylös niin, että sen kaula oli täysin suojaamattomana hetken aikaa.
”Nyt!” musta soturi huudahti, ja Jääviilto syöksähti raivokkaasti kohti ketun paljasta kaulaa. Samalla Pimentovarjo iski kyntensä ketun kasvoihin. Punaruskea soturi upotti hampaansa ja kyntensä ketun pehmeään kaulaan. Hän puri empimättä leukansa yhteen, ja tunsi pedon alkavan rimpuilla. Jääviilto ei suostunut irrottamaan otettaan, vaikka kettu kierähti ympäri ja onnistui painamaan soturin painonsa alle. Kolli tunsi, kuinka lämmintä verta pulppusi hänen suuhunsa nopean sydämensykkeen tahdissa. Suurikokoinen eläin oli painanut Jääviillon alleen. Soturin oli vaikea hengittää. Hän kuuli huutoja, muttei erottanut yksittäisiä sanoja tai huutajaa. Jääviillon päässä alkoi hämärtyä, mitä kauemmin hän joutui olemaan hengittämättä. Edelleen soturi puri hampaitaan tiukasti yhteen. Hän kirosi mielessään. Näinkö hänen tarinansa päättyisi? Jonkun onnettoman ketun alle tukehtuen?
Yhtäkkiä kolli tunsi painon häviävän hänen päältään. Hänen otteensa ketun kaulasta ei irronnut, mutta ketun heittäytyessä etäämmälle, pala sen turkista jäi Jääviillon hampaisiin ja irtosi. Jääviilto kierähti kyljelleen ja sylki suustaan vihollisensa karvoja ja verta. Hän veti syvään henkeä, ja maailma alkoi taas kirkastua. Taistelun äänet olivat lakanneet, ja soturi kääntyi katsomaan taakseen. Neljä muuta soturia seisoivat maassa räpiköivän ketun ympärillä. Punaruskean eläimen kurkusta pulppusi verta, joka värjäsi hangen punaiseksi.
”Sepä oli sitkeä pirulainen”, Jääviilto murisi, edelleen sylkien suustaan eläimen karvoja.
”Miten te osasitte tulla juuri oikeaan aikaan?” Kuuraturkki esitti kysymyksen kahdelle naaraalle, jotka seisoivat vieretysten ketun toisella puolen. Kumpikaan ei irrottanut katsestaan ketusta, ennen kuin se lopetti sätkimisen kokonaan.
”Kettu pääsi meidän takiamme aiemmin karkuun, joten ajattelimme hoitaa homman loppuun. Onneksi tulimme, en ole koskaan kohdannut tuollaista kettua. Sillä viirasi päässä pahemman kerran”, Tuhkajuova tokaisi, pitäen edelleen vihreän katseensa tiukasti ketussa. Jääviilto tuhahti ja pudisteli päätään.
”Olisimme selvinneet ilman teitäkin”, hän totesi itsevarmalla äänellä parantaen ryhtiään.
”Niinpä tietenkin”, Pimentovarjo vastasi provosoitumatta toisen puheista, ”teidänkin lienee paras jättää partio kesken ja palata leiriin.” Jääviilto katsahti ärsyyntyneenä mustaa soturia, joka tuntui jakelevan käskyjä kuin mikäkin partion johtaja, vaikkei naaras todellisuudessa edes kuulunut heidän partioonsa. Todellisuudessa Jääviilto oli itse ajatellut aivan samaa, mutta nyt kun asian oli ilmaissut Pimentovarjo, hän halusi ihan periaatteesta kapinoida vastaan.
”Palatkaa te kaksi vain, minä ainakin aion hoitaa tämän partion loppuun kunnialla”, punaruskea kolli sanoi ja kohotti leukaansa hieman ylöspäin. Kuuraturkin pisteliäs, laiska katse kääntyi Jääviillon puoleen.
”Minä ainakin palaan leiriin. En suostu jäädyttämään itseäni hengiltä, turkkini on aivan märkä verestä”, mustavalkoinen soturi tokaisi. Vastaus ei yllättänyt Jääviiltoa. Kuuraturkki oli kenties koko Kuolonklaanin laiskin kissa.
”En minä sinua olisikaan huolinut mukaan. Tuhopoltosta tuskin on enää partioimaan, eli jäljelle jäät vain sinä”, Jääviilto sanoi ja käänsi katseensa Varissulkaan, ”oletko luovuttaja, vai hoidatko partion kanssani loppuun?”
//Varis?
// 588 sanaa
