Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hillitsin innostukseni kuullessani Mahlapennun ehdotuksen. Olimmehan sentään ylväitä sotureita. Emme mitään kiljuvia pikku kakaroita, jotka saivat sätkyn kaikesta vähänkin jännästä. Soturit olivat viileitä. Siispä meidänkin täytyi olla viileitä. Täydellisen hillittyjä. Ja ennen kaikkea ehdottoman kurinalaisia.
”Ehdotuksesi on hyvinkin varteenotettava”, mau’uin matkien soturien möreää mourunaa ja kovetin kasvoni. Mahlapentua tuijotti minua hölmistyneenä. Hänen ilmeensä oli toden totta näkemisen arvoinen. Minulta karkasi hiljainen tirskaisu, ja lopulta me molemmat nauroimme ääneen. Vakavoiduimme sitten.
”Tämä pitää ottaa tosissaan”, Mahlapentu sanoi ja yritti näyttää totiselta, vaikka huomasin, että häntäkin huvitti. Nyökkäsin takaisin naama jopa liioitellun mutrussa ja käänsin katseeni eteenpäin. Ehdin juuri parahiksi todistamaan hetkeä, jona metsästyspartio pelmahti piikkihernetunnelista aukiolle.
Tuuppasin Mahlapentua herättääkseni kollin huomion, mutta hänkin näytti jo hoksanneen meitä lähestyvät kissat. Tummanruskea tabbykuvioinen naaras kulki ohitsemme tuoresaaliskasalle. Minusta hän näytti melko vanhalta soturiksi, muttei sentään aivan yhtä vanhalta kuin Naarmunenä ja Sumusilmä. He olivat tosi vanhoja. Oikeasti vanhoja. Tämä naaras taisi olla vain kovia kokenut ja arvostettu soturi, ja siksi niin iän kuluttaman näköinen.
Heti hänen perässään tuli pari muutakin kissaa; suuri punaruskea kolli laski kokeneemman soturin esimerkkiä seuraten saaliinsa maahan. Kolli huomasi meidät, ja jostain kumman syystä hän unohtui katsomaan minua hämäävän pitkäksi aikaa. Hetken ajan ehdin jo luulla, että turkkini oli sekaisin tai muuten vain sotkussa, mutte sitten soturi käänsi vihertävän ruskeat silmänsä pois minusta ja jatkoi matkaansa. Jäin katsomaan hänen peräänsä hiukan hämilläni.
”Mennään”, kuulin Mahlapennun maukuvan viereltäni ja näin kun hän tassutteli juuri täydennystä saaneelle riistakasalle. Kokosin ajatukseni ja juoksin parhaan ystäväni kiinni.
Ihastelin tuoresaaliita kieli pitkällä. Vatsani kurni, en ollut syönyt sitten illan jälkeen. Päädyimme lopulta valikoimaan oikein pulskan hiiren, jonka jaoimme molemmille. Säästimme isommat ja täyttävämmät saaliit suuremmille sotureille ja oppilaille, sillä tuskin olisimme kyenneet syömään edes yhtä oravaa kahteen pekkaan ilman ähkyä.
Kun olin saanut vatsani täyteen, pomppasin jaloilleni ja käännyin Mahlapennun puoleen, joka juuri lopetteli ateriaansa. Hän katsahti minuun korvat höröllään, aavistellen selvästi, että minulla oli jotakin sanottavaa. Ja siinä hän oli oikeassa.
”Minä, Mahtavanklaanin urhein soturi, Lauhakuolema, haastan sinut taisteluun”, uhosin ja köyristin selkääni näyttääkseni ikäistäni suuremmalta, ja minusta onnistuin siinä ihan hyvin. Häntäni heilui puolelta toiselle ja katseeni oli kohdistettuna Mahlapennun vihreisiin silmiin. Odotin hänen vastaavan haasteeseeni.
//Mahlapentu?
//354 sanaa
