Haukkasiipi
Kirjoittaja: Tipu
Miksi olin kinnostunut hänen pennuistaan, tietty sen takia että oliko kuonoklaanissa aivan turhakkeen veruisia oppilaita kun en tuntenut heitä, mutta enhän minä sitä voinut sanoa ääneen, tämä naaras oli arvovaltainen eikä hänen odotuksiaan saanut pettää.
“Yleensä emo haluaa antaa pennuistaan parhaan mahdollisimman vaikutuksen, halusin verrata sinun näkemää näkemystä ja omaani toisiinsa, sekä yllätykseksi ne eivät ole kaukana toisistaan”, sanoin. Se ei ollut kaukana totuudestakaan, halusin tietää millainen kissana myös Tuhkajuova oli, eikä hän vaikuttanut pahaltakaan nyt kun tässä katsoi. Naaras katsoi minua hetken arvioiden vastausta, ennen kuin nyökkäsi. Hän ei ollut selvästikkään kovinmoinen keskustelun ylläpitäjä, enkä ollut minäkään.
Leiri elämä oli mennyt, sekä partioita oli tullut, sitten oli tämä yksi ilta, jolloin jotain oli tapahtunut, Päällikkö, ruumiita, sekä oppilaita palasi leiriin, sekä Karhumyrsky. Karhumyrsky näytti olevan siinä kunnossa että yksikin tuulen puuska pystyi kaatamaan kollin, hänen silmänsä olivat muurautuneet verellä kiinni. Minua oikeastaan kiinnosti ennemmin miksi kolli oli tuossa kunnossa, kuin miksi ruumiita oli tullut, mutta kai nuo kaksi asiaa olivat kietoutuneet toisiinsa kiinni. Keltapilke tassutteli luokseni, mietteliäs katse kasvoillaan.
“Miten minulla on paha tunne tästä että tämäkin ketunniljaska liittyy jotenkin siihen tappajaan?”, naaras kysyi minulta. Naurahdin keveästi.
“Niin, luultavasti se liittyykin, en usko että tämä on minkään raja kahakan jälkiä, tosin olisi sekin kiinnostavaa, sotia eloklaania tai erakoita vastaan kuten klaaninvanhimmat ovat kertoneet”, tokaisin naaraalle. Mutta hän tiesi etten ollut vielä lopettanut pitkää monologiani, se jatkusi vielä.
“Mutta ajattele, jos se on tappajasta, joku heistä oli tappaja. koska tappajamme ensi kertaa jätti muutakin jälkeensä kuin ruumita. En halua uskoa että he vain löysivät tuon ruumiin ja Karhumyrskyn ja jotenkin vain saivat vammat muuten vain, katso nyt Punatähteäkin! Hän on aivan kuin tappelun runneltu, jotain tässä on selvästi käynyt”, tokaisin. Naaras näytti tyytyväiseltä vastaukseeni, asettuen nyt kunnolla viereeni istumaan. Jotain tuossa oranssissa turkissa oli mikä sai aina silmäni palaamaan häneen. Silmäni kuitenkin harhailivat muualle, sekä huomasin Tuhkajuovan, joka oli surun murtama. Ensiksi en tajunnut miksi, mutta sitten tajusin että ruumis oli hänen isänsä, mutta sekään ei selittänyt asiaa, miksi joku surisi edesmennyttä, ei kuolemalla ollut väliä, se oli vain kinnostava seikka. Mutta jätin sen sivuun, omapa oli naaraan ongelma.
//349 sanaa
