Harakkatassu
Kirjoittaja: Ravn
Viime kuut olivat olleet Kuolonklaanille pitkälti yhtä alamäkeä. Ainakin viisi kissaa oli kohdannut lohduttoman loppunsa kylmäverisen murhaajan kynsissä, ja hiljattain päällikön johtama partio oli kantanut leiriin Jyrkänneloikan elottoman ruumiin. Ei tarvinnut olla nero hoksatakseen, että seurueen mukana saapuneella, etäisesti käyttäytyneellä ja verta vuotaneella Karhumyrskyllä täytyi olla jotain tekemistä kuolemien kanssa. Punatähden aavistuksen kireä olemus sekä Sulkatassun ja Sähkötassun kastanjanruskealle soturille luomat myrkylliset katseet kertoivat enemmän kuin yksikään sana.
Karhumyrskyn syyllisyys oli tullut minulle hienoisena yllätyksenä, mutta toisaalta, en ollut juuri paneutunut murhia koskeviin yksityiskohtiin saati vaivautunut selvittämään niiden tekijää, koska en ollut missään vaiheessa uskonut murhien koskettavan minun elämääni – tappajalla ei tiettävästi olisi ollut motiivia surmata minua, enkä välittänyt yhdestäkään kuolonklaanilaisesta niin syvästi, että kuolema olisi jollakin tapaa vaikuttanut minuun. Ainoa asia, jonka Karhumyrsky oli teoillaan elämääni tuonut, oli leiristä poistumista koskeva kahden soturin sääntö. En voinut enää harjoitella taistelemista taikka saalistamista kahden Henkäysvarjon kanssa, tai mennä Hehkulammelle uimaan vain Tuhkajuova seuranani, mutta arvelin asiaan tulevan lähitulevaisuudessa muutos, nyt kun Karhumyrsky oli kerran jäänyt kiinni.
Uimisesta puheen ollen, olin mielestäni kehittynyt huimasti. Vesi ei enää kylmännyt vastenmielisesti jäseniäni, vaan olin peräti oppinut nauttimaan sen suomasta kevyestä ja virtaviivaisesta tunteesta. Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun Tuhkajuova oli viimeksi vienyt minut harjoittelemaan, joten olin aavistuksen katkera siitä, etten ollut päässyt hetkeen lammelle. Viime päivien tapahtumien perusteella soturitar oli kuitenkin ansainnut hetken rauhaa ja lepoa, sillä olihan tämän suuresti kunnioittama isä vasta raahattu kuolleena leiriin. Naaras oli vallan romahtanut Jyrkänneloikan elottoman ruumiin vierelle, särkynyt miljooniksi palasiksi kaikkien kuolonklaanilaisten silmien edessä. Sen vähän perusteella mitä Tuhkajuovaa tunsin uskoin, että äkillisen heikkouden merkin täytyi hävettää muuten niin kovapintaista naarasta. Aina kun vain ajattelinkin asiaa, sisukseni täytti hetkellisesti jäytävä ja oksettava tunne, jota muut kaiketi olisivat kutsuneet sääliksi. Tunsin jotain etäisesti myötätunnon kaltaista Tuhkajuovaa ja muita kuolleiden läheisiä kohtaan. Tai sitten vain pelkäsin sitä, kuinka helppoa sittenkin oli satuttaa kaikista kovimpiakin sotureita. Pelkäsin, että joku keksisi keinon satuttaa minua.
Punatähden selontekoa tilanteesta ja murhaajan tuomiota odotellessa olin varma siitä, ettei klaanissa tapahtuisi hetkeen mitään muuta. Olettamukseni osoittautui kuitenkin vääräksi, kun päällikkö ilmaantui yllättäen pesästään, asteli tuima katse silmissään leiriaukion keskelle ja kutsui kovaan ääneen klaanikokouksen koolle. Aivan kaikki kissat eivät luonnollisesti kerääntyneet Punatähden ympärille, mutta minä nousin paikaltani oppilaiden pesän edustalta ja otin muutaman askeleen lähemmäs punaturkkista päällikköä kuullakseni varmasti tämän sanat – ehkä kollilla oli jotain tärkeää ja valaisevaa sanottavaa tappajasta.
“Harakkatassu, astuhan eteen”, Punatähti kehotti tyynesti avattuaan suunsa ja käänsi kirkkaanvihreät silmänsä hitaasti puoleeni. “On tullut sinun aikasi ansaita soturinimesi.”
Säpsähdin tahtomattani päällikön sanoja, mutta pakotin tassuni liikkumaan ja kävelin leuka pystyssä lähemmäs kookasta kollia pysähtyen tämän eteen. Totta kai oli minun vuoroni saada soturinimi, olinhan oppilaista vanhin ja Henkäysvarjo oli opettanut minut hyvin!
“Harakkatassu, tästä päivästä eteenpäin tunnetakoon sinut Harakkanauruna”, Punatähti lausui, katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi sitten päättäen klaanikokouksen yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Rinnassani lepatti himmeä innostuksen liekki, kun pari kolme kissaa toisti uutta nimeäni ja paikalle saapunut Henkäysvarjo nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Olin luonnollisesti äärimmäisen ylpeä siitä, että minusta oli lopultakin tullut Kuolonklaanin soturi, mutta nimityksen aavistuksen erikoinen ajankohta kalvoi mieltäni. Sen jälkeen mitä Karhumyrsky oli tehnyt, ehkä klaani oli vain kipeästi uusien soturien tarpeessa.
// 517 sanaa
