Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonkero
Virtaviima oli juuri vuodattanut minulle hyvin selväsanaisesti sisälleen patoutuneen vihan eloklaanilaisia kohtaan. Ymmärsin tyttäreni pettymyksen. Kuolonklaanin kunnia oli ollut vaakalaudalla ja se varmasti kolhaisee kenen tahansa klaaniinsa uskollisesti suhtautuvan soturin egoa. Mutta silti en nähnyt asiaa ihan niin mustavalkoisesti. En pitänyt eloklaanilaisia aivan niin vastenmielisinä, kuin moni muu kuolonklaanilainen. He olivat kissoja siinä missä mekin, mutta jos he alkaisivat aiheuttaa klaanillemme ongelmia, silloin suhtautumiseni olisi tietenkin eri. Suojelisin Kuolonklaania kaiken muun ylitse – paitsi tietenkin perheeni.
“Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Minusta sinun kannattaa kääntää turhautumisesi uudeksi voimavaraksi, sisäinen tulesi tekee sinusta voimakkaan soturin, kunhan et tuhlaa sitä pelkästään eloklaanilaisten inhoamiseen. Olen ylpeä siitä, kuinka uskollisesti ajat Kuolonklaanin etua ja kuinka tärkeää kunniamme sinulle on”, sanoin. Virtaviimalla oli todellisen soturin sielu. Pelkäsin vain, että hän keskittyisi liikaa eloklaanilaisvihaansa.
Ympärillämme tuntui oudon hiljaiselta ja ainut selvästi havaittava ääni oli painavan rännän lätinä. Se ei tiennyt hyvää saalistuksen kannalta, jos kaikki saaliseläimet olivat pakoilemassa keliä. Jostain syystä minusta tuntui siltä, että hiljaisuudessa oli jotain epätavallista. *Ei, rauhoitu nyt Sähkötuho, ajattelet taas liikaa.* Yritin puhua järkeä itselleni. Viime aikoina asiat eivät olleet olleet hyvin. Olin huomannut kroonisen pelkotilan juurtuneen ajatuksiini ja olin jatkuvasti aivan liian valppaana. Kaikista vakuutteluistani huolimatta en vain voinut olla huomaamatta sisälläni kasvavaa ahdistuksen tunnetta. Vedin syvään henkeä, mutta rauha ei silti laskeutunut kehooni.
“Onko täällä sinustakin jotenkin hiljaista?”
Ja sitten ilman lävisti pieni, mutta aavemainen pikkulinnun levoton huuto.
//Virta-tytär? 🙂
KP-boosti käytössä
