Varistassu/-sulka
Kirjoittaja: Auroora
Viimein. Viimein oli koittanut se päivä, kun minut nimitettäisiin soturiksi. Olin harjoitellut nämä pitkät kuut ahkerasti, oppilaista olin kaikista kykeneväisin useimmilla alueilla. Taistelussa olin jo klaanin parhaimmistoa, kokeneimmatkin soturit mukaan lukien. Saalistuksessa en ehkä yltänyt aivan huipulle, mutta siinäkin olin kehittynyt paljon – metsästäjänä olin vähintään hyvä. Minulla oli myös taitoja, joita muilla ei ollut. Tuhkajuova oli nimittäin opettanut minulle uintia, ja vaikka en ehkä loistanut siinä, pysyin kun pysyinkin pinnalla.
Näin emoni klaanin kissojen joukossa odottamassa nimitystäni. Toivoin, että hän oli minusta ylpeä. Vielä enemmän kuitenkin odotin, että isäni näkisi, miten hyvä soturi minusta oli kasvanut. Henkäysvarjo puhui minulle harvoin – oikeastaan tuntui, että hän välillä käyttäytyi kuin minua ei olisi olemassakaan. Nyt kun minusta tulisi soturi, olisimme tekemisissä päivittäin, vaikka se tapahtuisikin vain klaanivelvollisuuksien merkeissä.
Punatähti seisoi jo leirin keskellä, odottaen viimeistenkin klaanin jäsenten saapumista paikalle. Tietysti vanhempieni ohella halusin tehdä myös päällikön ylpeäksi. Halusin olla arvostettu jäsen klaanissa, mikä tietysti vaatisi sitä, että klaanin tärkein kissa hyväksyisi minut.
Kun klaaninvanhimmatkin olivat valuneet paikalle pesästään, Punatähti oli valmis ilmoittamaan nimityksestäni. Kerrottuaan nimeni klaanin kissat hurrasivat sitä muutaman kerran.
”Varissulka! Varissulka!”
Pidin nimestäni, mutta ehkä olisin itse valinnut jotain omaperäisempää. Varisvarjo tai Varismyrsky kuulostivat ehkä paremmilta. Tähän minun oli kuitenkin tyydyttävä, olisi nimeni voinut olla huonompikin. Vaihdoin pari sanaa entisen mestarini Lehtituulen kanssa, jonka jälkeen etsin katseellani Henkäysvarjoa. Olin oikeastaan yllättynyt, kun näin varapäällikön astelevan suuntaani. Olin odottanut, että hän ehkä täysin jättäisi minut huomiotta, vaikka tuntuikin pahalta ajatella niin.
”Onnittelut soturiksi pääsemisestä”, harmaa kolli sanoi lyhyesti, nyökkäsi ja suuntasi soturien pesään. Seisoin hetken paikoillani katsoen hänen peräänsä hämmentyneenä. Siinäkö se oli? Tätäkö varten minä olin harjoitellut kaiken sen ajan? Toisaalta, mitä muutakaan oli odottanut? Ehkä olin halunnut Henkäysvarjon pahoittelevan minuun koko elämäni ajan kohdistunutta kylmää käytöstään. Tai ehkä olin halunnut hänen sanovan, että hän oli ylpeä minusta, tai että voisimme jatkossa olla kuin ketkä tahansa isä ja poika. Ehkei se ollut Henkäysvarjon luonteeseen sopivaa; en oikeastaan tiennyt, mikä oli. Isäni sanat niiden merkityksestä huolimatta olivat kuulostaneet kuitenkin kylmiltä ja kuin pakotetuilta.
//Tuhka? 333 sanaa
