Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Äläkä unohda minua.” Pikkukaaoksen ääni oli samaan aikaan haikea, sekä onnellinen puolestani. Kasvoilleni piirtyi myös haikea ilme, ehkä ennen kaikkea pahoitteleva. Hylkäisinkö ystäväni tosiaan näin?
”En minä sinua voisi unohtaa!” nyyhkäisyni muuttui pieneksi naurahdukseksi, ”Kunpa olisi jokin tapa, kuinka voisimme tavata ilman, että Kuolonklaani alkaa vainota sinua. Kuolonklaani ei varmasti hyväksy muuttoani ja pitää varmasti siitä lähtien kaikki erakot kaukana rajoistaan.” Pikkukaaoks nyökkäsi ja hänen meripihkanväriset silmänsä kiiltelivät auringon kultaisissa säteissä. Laineikas turkkini lepatti leirin läpi kiitävässä tuulessa. En halunnut jättää Pikkukaaosta, mutta jos en nyt lähtisi Merkuriuksen mukaan, katuisin tekoani.
”Minä lupaan, että me nähdään vielä joskus. Onneksi minulla on vielä muutama päivä, ennen kuin lähden. Älä kuitenkaan kerro kellekään mitään, klaani ei saa tietää ennen h-hetkeä”, selitin vielä.
”Luuletko, että levittelisin sinun asioitasi?” Pikkukaaoksen ääni oli mukamas loukkaantunut. Pudistin päätäni ja nuolaisin ruskean naaraan poskea.
”No niin nyt lopetellaan tämä synkistely ja vietetään vähän aikaa yhdessä, tehdään jotain hauskaa!” ehdotin innostuneena. Ja niin me teimmekin. Lähdimme ulos leiristä ja suihkimme ympäriinsä metsänsiimeksessä, yhtä innokkaasti kuin ensimmäistä kertaa juokseva pentu. Kaiken juoksemisen jälkeen kellahdimme hengästyneenä metsän sammalmatolle.
”En ole juossut noin kovaa sitten suurten harjoitusten”, huohotin muistellen ihanaa yhteistä muistoa, ”Ja sinä vielä voitit!” Pikkukaaoksen suusta kantautui voitonriemuinen naurahdus. Vilkaisin ystävääni leikkisästi. Pikkukaaoksen kanssa oli niin helppo olla. Kohotin katseeni pimenevälle taivaalle, joka oli enää muisto tähtitaivaasta.
Ohjasin isää ulos leiristä. Hopeaputouksen kasvoilla oli kummallinen ilme, sillä harvoin me yhdessä olimme kävelyllä. Olin hyvästellyt jo Haahkasurman viime yönä minun ja Pikkukaaoksen yhdessäolon jälkeen. Kolli oli reagoinut aluksi hyvin kielteisesti, samanlaisella huonotuulisuudella mistä tämä oli tunnettu, sen jälkeen hän oli kuitenkin pehmentynyt.
Huomasin äkkinäisesti, kuinka isän erittäin haaleta siniharmaat silmät olivat kääntyneet puoleeni ehkä hieman huolestuneina. Tassutimme ilman mitään kiirettä eteenpäin ja hiljaisuus leijui yllämme. Vetäisin henkeä.
”Kuten tiedät halusin puhua kanssasi yhdestä asiasta..”, selitin ääni jännittyneisyydestä väristen. Isän korvat heilahtivat ja säpsähdin, sillä olin niin keskittynyt ajatustyöhöni, josta toivoin seuraavaan täydellinen sanojen järjestys selittämälleni asialle. Yhtäkkiä isä avasi suunsa ja tiputti sellaisen pommin, joka sai jännittyneen tunnelman repeämään ja ilman kevenemään.
”Odotatko pentuja?!” Purskahdin helpottuneena nauruun. Kiitos esi-isien isä oli päättänyt vahingossa keventää tunnelmaa! Hopeaputouksen silmät olivat aluksi hämmentyneet naurunpurskahdukselleni, mutta sen jälkeen hän väkinäisesti naurahti pari kertaa edelleen miettien mitä asiani koski.
”En isä, mutta olen kuitenkin löytänyt kumppanin”, selitin rauhallisesti. Isän korvat nousivat terävästi pystyyn ja tämä tokaisi:
”Kuka hän on? Onko hän kunnollinen? Haluan tavata hänet.”
”Hän ei ole klaanikissa..”, aloitin, mutta sitten näin isän silmien järkytyksen.
”Oletko ollut jossain rajoilla norkoilemassa joidenkin kapisten kulkukattien kanssa? he ovat vaarallisia ja repivät turkkisi irti kun sitä vähiten odotat! Oletko seonnut?” isäni paasasi korvat vihaisina nykien. Hopeaputouksen ääni hengästyi pelkästään puhumisesta, niin kiivastunut hän oli. Huomasin luimistelevani isäni katseen alla. En pitänyt reaktiostani. Nostin pääni korkealle – vaikkei se loppujen lopuksi pienen kokoni takia niin korkealle kohonnutkaan – ja kasvoilleni nousi ärtynyt ilme. Puolustaisin Merkuriuksen kunniaa, hän ei ollut mikään kapinen kulkukatti.
”Että kehtaatkin puhua hänestä tuolla tavalla! Viitsisit edes kuunnella mitä minulla on sanottavana!” ääneni oli kimakka ja käskevä, ”Jos olisit kuunnellut, olisit saanut tietää, etten minä rajoilla kulkukattien kanssa norkoile vaan se kenestä puhun on Merkurius. Niinpä! Punatähtikin on hyväksynyt hänet niin mikset sinäkin?” Isän korvat luimistuivat ja hänen katseensa muuttui hieman häpeäväksi. Tämä peruutti pari askelta, istuutui ja käänsi katseensa pois minusta nolostuneena. Annoin sähköisen ärtymykseni haihtua tilanteesta omaan tahtiinsa ja kun kasvoni näyttivät jo selvinneen kiivastuksen aallosta, isäni alkoi puhua hiljaa:
”Pelkään vain menettäväni sinut niin kuin emosi. Annan anteeksi Taivaslaulu, etten kuunnellut sinua.” Huokaisin ja annoin ryhtini laskea. Tassutin isäni luokse ja hain silmilläni kollin haalean katseen.
”Olen myös pahoillani tulistumisestani, mutta suutuin kun puhuit hänestä kapisena kattina. Hän on kunnollisempi kuin kukaan Kuolonklaanin kissa, hän on se joka on tarkoitettu minulle isä, mutta sinun hyväksyntäsi on minulle tärkeää. Ja kumppanuuteni Merkuriuksen kanssa ei ollut ainut asia mitä halusin kertoa – ja ei en odota vieläkään pentuja – vaan minun olisi tarkoitus muuttaa hänen luokseen”, kerroin ja isäni katse nousi taas hieman järkytyksen vallassa ylös.
”En kai voi pitää sinua luonani loputtomiin. Jos hänen luokseen meneminen tekee sinut onnelliseksi, niin mene vaan kunhan oikea aika koittaa”, Hopeaputous joutui selkeästi taistelemaan tunteitaan vastaan sanoessaan kaiken tämän minulle. Hän ei halunnut asua kaukana minusta ja kykenemättömänä tapaamiseen koska vaan, sillä kaikkeen siihen hän oli tottunut. Asiat vain muuttuivat, se oli fakta, joka kaikkien tulisi ymmärtää ja hyväksyä.
”Hän tulee hakemaan minua kahden auringonnousun kuluttua.” Hopeaputouksella meni taas pala kurkkuun, hän ei ollut odottanut näin nopeasti tapahtuvaa muuttoa. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja nyökkäsi hyväksyvästi ja kaiken sen jälkeen hymyili minulle mitä lempeimmin.
”Kiitos, että ymmärrät. Lupaan, että tapaamme vielä, oikeasti”, nau’uin ja puskin päälläni isäni poskea.
”Ja haluan sitten joskus nähdä oman tyttäreni pennut, tiedähän se!”
Aamu oli sateinen, aivan kuin taivas olisi aavistanut lähtöni. Viimepäivät olin viettänyt kaikkien tuttujeni hyvästelyyn. Istuin Pikkukaaoksen rinnalla ja muiden läheisteni lähettyvillä. Muulla klaanilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, kun Merkurius astelisi sisälle leiriin. Heille se olisi vain yksi ja tavallinen erakon vierailu, kuten aina. Juttelin satunnaisesti melko hiljaisella äänellä, joka kuitenkin kuului hiljaisen sateenropinan yli vierelläni olevalle naaraalle, joka oli tukeni ja turvani. Olin hermoraunioina, niin kuin aina kun jännitin. Pikkukaaoksen häntä tuntui selkääni vasten lohdullisesti. Nielaisin ja mietin sanoja, jotka sanoisin viimeisinäni Kuolonklaanin leirissä.
//Mersu? Pikkukin saa jatkaa 😀
855 sanaa
