Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Katsotaan nyt”, naurahdin vähän ja käänsin katseeni horisonttiin. Naaras oli painautunut kiinni turkkiini, tunsin hänen kylkiensä kohoilevan tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hänen tuoksunsa oli lähestulkoon yhtä huumaava kuin kissanminttu.
Samaan aikaan halusin pitää hänet lähelläni, tuntea hänen lämpimän kehonsa omaani vasten, mutta ajatukseni olivat ristiriidoissa keskenään. Minua pelotti, suorastaan kauhistutti tämä täysin uusi tilanne, jossa olin ensimmäistä kertaa. Jos olisin viitsinyt, olisin työtänyt naaraan kauemmaksi ja lähtenyt pois. Mutta en voinut, yksinkertaisesti en vain pystynyt tekemään sellaista, en hänelle.
”Mikä nyt on?” Villisielun siniset silmät katsoivat minua uteliaasti, ja tunsin kuinka kasvojani alkoi kuumottaa ja jouduin kääntämään katseeni pois, kun en pystynyt kohtaamaan tuota tuijotusta.
”Ei mikään”, valehtelin, enkä antanut naaraalle aikaa esittää lisää kysymyksiä, vaan nousin ylös ja irrottauduin varovasti tämän kyljestä. ”Meidän pitäisi palata jo leiriin, ennen kuin joku alkaa ihmetellä.” Tosiasiassa kukaan tuskin kaipaisi meitä. Minulla ei oikeastaan ollut ystäviä tai perheenjäseniä, joita olisi kiinnostanut, missä liikuin milloinkin.
”Jos niin sanot”, pilkukas soturi tokaisi lapojaan kohauttaen ja nousi myöskin seisomaan. Hän asteli vierelleni, niin, että hänen turkkinsa hipoi omaani. Kylmät väreet kulkivat aaltoina selkäpiissäni, ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn.
Ääneti lähdimme kulkemaan takaisin leiriin päin. Leirissä Villisielu kävi hakemassa vanhan petinsä oppilaiden pesästä ja siirsi sen avustuksellani soturien pesään, melko lähelle suojan suuaukkoa. Se ei ollut minun vuoteeni vieressä, mutta meillä olisi kuitenkin edes jonkinlainen näköyhteys toisiimme pesän poikki, mikä toivon mukaan riittäisi tähän hätään.
Kun olin käpertynyt omaan vuoteeseeni ja jo ummistanut silmäni siinä toivossa, että uni sieppaisi minut kohta matkaansa, minua alkoi yhtäkkiä vaivata tunne, että joku tuijotti minua. Raotin varovasti silmäluomiani ja näin vähän matkan päässä Villisielun, joka myöskin oli hautautunut syvälle sammaliinsa. Mutta kun tarkemmin katsoin, näin kuinka naaraan silmät kiiluivat hämärässä – ja niiden katse oli kohdistunut suoraan minuun.
Käänsin vaivihkaa puoltani, niin, ettei kissan tuijotus enää häiritsisi. Mutta häiritsi se. Villisielua valvotti varmasti vielä, olihan tämä päivä ollut yhtä tunteiden vuoristorataa.
Painoin pääni sammalille ja yritin nukahtaa. Sain odotella hyvän tovin, ennen kuin uni otti minusta kiinni, mutta onneksi se otti, sillä en olisi ehkä kestänyt pidempään, ja olisin saattanut suutuspäissäni käydä sanomassa ystävälleni jotakin ikävää, mitä varmasti olisin saanut katua vielä jälkeenpäin.
//Vaikka Villi?
//351 sanaa
