Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Työnsin päälläni pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon pois tieltäni ja astelin peremmälle. Varjoista minua tiirasi utelias silmäpari; niiden keltaisesta katseesta tiesin, että kissa oli Mäntyviiksi. Musta kuningatar makasi sammalillaan pää ylväästi pystyssä, hän ei vaikuttanut lainkaan kireältä tai hermostuneelta lähestyessäni. Tämä naaras ei ollut siis niitä kissoja, jotka hyökkivät ympäriinsä kuin vesikauhuiset supikoirat suurempi kokoisemman soturin tullessa kohdalle.
Laskin katseeni viereisellä pedillä nukkuvaan Villisieluun. Hän näytti hyvin levolliselta, ja pistin merkille, että tämän vatsa oli pyöristynyt vähän sitten viime näkemän. Leikittelin mielessäni ajatuksella isosta pentueesta, mutta varauduin myös pahimpaan: pennut eivät Hehkulammen mukaan voineet hyvin, jos jokin menisi vikaan ennen poikimista tai sen jälkeen, saattaisin menettää sekä pennut että Villisielun. Mutta koska uskoin vakaasti Pimeyden Metsän katsovan perääni, luotin sen myös huolehtivan kumppanistani ja auttamaan häntä selviämään vaikeasta synnytyksestä.
”Hän nukkuu nyt rauhallisesti. Joskus hän saattaa vikistä unissaan.” Käänsin oranssin katseeni Mäntyviikseen, joka katsoi Villisielua hellästi. ”Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Hän on vielä niin nuorikin.”
”Kaikki menee kyllä hyvin”, vakuutin, eikä ankara äänensävyni jättänyt kuningattarelle varaa kyseenalaistamiseen. Hän ymmärsi, että oli parempi pysyä vaiti koko asiasta kuin lähteä inttelemään kanssani.
”Minun puolestani voit herättää hänet. Hänkin on odottanut näkevänsä sinut”, Mäntyviiksi naukaisi.
”Ei, annan hänen nukkua”, sanoin jurosti ja niiskasin nenääni. Sen jälkeen käännyin ympäri kannoillani ja olin aikeissa poistua paikalta, kun kuulin äänen takaani.
”Mihin sinä luulet karkaavasi?”
Katsahdin Villisieluun yllättyneenä. Oliko hän sittenkin ollut hereillä koko tämän ajan? Tassutin naaraan vuoteen viereen ja istuuduin hieman epäröiden alas. Alunperin halusin vain käydä katsomassa hänen vointiaan nopeasti ja painua sitten yöpuulle, mutta nukkumaanmeno saisi vielä siis odottaa omalta osaltani.
”Eikö sinun pitäisi nukkua?” murahdin hiljaa. Villisielu pyöritteli silmiään kuin olisin juuri laukonut kaikkien aikojen huonoimman vitsin.
”Nukkua!” hän puuskahti muka tyrmistyneenä. ”Sitähän minä olen tehnyt koko päivän!”
”Oletkin viimein tainnut nukkua oppilasaikanasi keräämäsi univelat pois”, sanoin kiusallani ja kurkotuin nuolaisemaan kumppanini korvallista. Hänen kurkustaan kumpusi syvä kehräys.
”Ehkä niin.” Villisielu katsoi minua mietteliäänä. Sitten hän nousi varovasti ylös ja hiipi ohitseni oviaukolle. Räpyttelin silmiäni ensin hieman hämilläni, kunnes sain kiinni ajatuksesta, mitä naaras ajoi takaa.
”Kuule, en ole varma, onko tämä kovin hyvä idea. Mitä jos jotakin sattuu?” sanoin hermostuneena.
”Höpö höpö! Ei minulle mitään satu, kun olen kanssasi. Sitä paitsi, emme me mene aukiota kauemmaksi. Haluan vain vilkaista, miltä ulkona näyttää”, Villisielu maukui hyvin vakuuttavasti. Ehkä hän oli oikeassa: leirissä ei koskaan tapahtunut mitään niin kamalaa, joka saattaisi järkyttää kantavaa kuningatarta tai pentuja.
”Hyvä on, mutta vain hetkeksi sitten.”
Seurasin Villisielua ulos pesästä. Leirin reunoilla norkoili vielä muutama satunnainen kissa, jotka kaiketi suunnittelivat lähtevänsä mukaan kuuhuipun aikaan järjestettävään partioon. Olin tehnyt kovasti töitä viime päivinä, joten partiointi keskellä yötä ei kuulostanut juuri nyt erityisen houkuttavalta. Minun oli keskityttävä huolehtimaan Villisielusta ja tulevista jälkikasvuistamme, joista epäilemättä kasvaisi klaanin suurimpia sotureita, mikäli nämä tulivat yhtään isäänsä – tai emoonsa.
Villisielu veti keuhkoisinsa ilmaa ja siristi vähän silmiään. Sitten hän kääntyi katsomaan minua. Hänen kasvoilleen levittyi mitä suloisin hymy, jonka koskaan olin nähnyt. Sydämeni tuntui siltä, kuin se olisi saattanut lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Vihasin mutta myös toisaalta rakastin sitä tunnetta. Tunsin olevani samaan aikaan vahvempi kuin koskaan ja kuitenkin avuton kuin vastasyntynyt.
”Kiitos, kun suostuit tulemaan ulos kanssani”, Villisielu kehräsi ja istahti viereeni. Kohautin vähän lapojani; ei se mikään iso vaiva ollut.
”Oletko miettinyt pennuille nimiä?” Hänen kysymyksensä yllätti minut – en toki antanut sen näkyä kasvoiltani vaan pidin katseeni kohdistettuna sysimustalle taivaalle.
Jos rehellisiä oltiin, en ollut uhrannut ajatustakaan nimille. Olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan koko asian. Pudistin päätäni.
”En oikeastaan.”
”Sinulle tulee kohta kiire”, naaras vitsaili ja puski päällään rintaani. Nostin vähän huultani, mutten sanonut mitään. Saisin alkaa miettimään nimiä toden teolla, ellen halunnut mahdollisista pojistani Narsissipentua ja Ruusupentua. Mikä nöyryytys se olisikaan oman arvonsa tunteville kolleille.
Istuimme ulkona jonkin aikaa. Sen jälkeen saattelin Villisielun takaisin pentutarhalle ja suuntasin itse kuusen oksien alle, jossa soturit nukkuivat. Kömmin omalle paikalleni uupuneena, lihakseni olivat tavanomaista kireämmät ja jokainen askel kävi voimien päälle.
Lopulta vaivuin rauhattomaan uneen; Lauhalaukka ei jättänyt minua rauhaan edes nukkuessanikaan. En pääsisi häntä tai tekemääni vääryyttä pakoon. Saisin elää seuraamuksien kanssa koko lopunikäni.
//Vaikka Villi?
//664 sanaa
