Laineliekki
Kirjoittaja: Käärmis
Laineliekki katseli silmät sirrillä pulskaa myyrää, joka mutusti jotain juurakossa. Naaraan eripari katse oli naulittuna otukseen. Hän ei missään nimessä halunnut osua harhaan juuri nyt. Hän halusi napata tuon myyrän juuri nyt enemmän kuin mitään. Hän oli ollut hyvin huono onninen tuona päivänä saalistaessaan. Hän oli onnistunut säikyttämään hyvän oravan ja oli hyökännyt liian aikaisin variksen kimppuun hätäpäissään. Nyt hän sitten toivoi kovasti, että hänen huono onnensa kääntyisi.
*Jos en saa tuota myyrää, kuolen häpeästä palatessani takaisin leiriin!* naaras ajatteli ja astui varovaisin pehmein askelin eteenpäin. Hän piti huolta, että tiesi koko ajan, mitä hänen ympärillään oli, jotta hän ei pitäisi vahingossakaan ääntä.
Juuri, kun naaras oli loikkaamassa myyrän niskaan, pensaasta kuului rapinaa ja esiin asteli Syöksyaskel. Kolli vain käveli nokkavasti eteenpäin pelästyttäen myyrän tiehensä. Laineliekin veri tuntui kiehuvan niin, että silmissä meinasi punertua.
Siniharmaa nuori soturi loikkasi esiin piilostaan ja harppoi vanhempaa kollia kohti vihaisesti. Hänen ilmeestään jo näki, kuinka kamalan vihastunut hän oli. Syöksyaskel katsoi häntä vain ihmeissään korvaansa väräyttäen.
“Minä kuule vaanin tuota myyrää! Tuosta hyvästä saisit kyllä jo mennä oppilaiden tehtäviin tai putsaamaan tarpeidentekopaikkaa! Olet minulle kuule nyt myyrän velkaa!” Laineliekki sähisi valkoisen kollin naamaan. Tämä vain katsoi häntä siniset silmät välähtäen ja kohautti sitten lapojaan kuin asia ei olisi ollut lainkaan vakava. Eikö tuo kolli välittänyt siitä, että heidän klaaninsa oli juuri menettänyt riistaa!
“Vanhinkoja sattuu”, hän murahti ja katsoi tuimasti nuorempaa soturia suoraan tämän eripari silmiin. Naaras tunsi karvojensa nousevan pystyyn.
“Ai vahinkoja vai! Kävelit täällä kuin koko metsän omistaja! Et edes yrittänyt olla hiljaa tai tiedustella oliko ympäristössä riistaa!” hän sihisi hampaidensa välistä.
“Turhaan kiihdyt. Tehty mikä tehty, tapahtunut mikä tapahtunut. Kyllä minä sinulle toisen saaliin löydän”, Syöksyaskel naukui. Laineliekki upotti kyntensä maahan, jotta ei vetäissyt tuota kollia suoraan kuonolle.
“Parempi olisi!” hän sihahti ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti harppomaan eteenpäin viha hehkuen koko olemuksestaan.
*Ei sitten voinut saalistaminen mennä yhtään sen surkeammin!* hän raivosi mielessään ja repi pensaan lehtiä ohi mennessään. *Olisi voinut edes paremman anteeksipyynnön antaa!*
“Laineliekki! Aika palata leiriin! Unohditko jo?” saalistuspartion johdossa ollut Turhamyrsy huusi naaraalle. Laineliekki käänsi vihaisen katseensa kolliin ja puhahti äkäisesti.
“Tulossa!” hän murahti ja lähti sitten talsimaan kohti paikkaa, jossa partion oli määrä kokoontua. Silloin naaras myös muisti, että Syöksyaskel ei edes ollut ollut heidän partiossaan mukana. Kolli oli ollut vain metsässä omasta tahdostaan.
*Mitä hän edes ajatteli tekevänsä? Soturin kuuluisi aina tutkia ympäristöään minkään varalta! Hänen olisi pitänyt haistaa myyrä ja sitä vaaniva kissa!* naaras murisi mielessään ja hänen vihansa tuntui vain yltyvän. Hänellä oli sitten vain erittäin huono päivä!
Palatessaan leiriin Laineliekki vain paineli suorinta tietä kohti soturien pesää. Hän ei halunnut sosiaallistua kenenkään kanssa tai kuulla kuinka hieno päivä heillä oli ollut tai hän vielä pimahtaisi!
Naaraan katseeseen osui Hierakkapentu ja Katajapentu, jotka leikkivät Lummetassun kanssa. Inho levisi siniharmaan naaraan kasvoille. Nuo kaksi kakaraa eivät sitten lainkaan osanneet valita seuraansa. Lummetassu oli ärsyttävä ei-puhdasverinen surkimus. Katajapentu ja Hierakkapentu eivät vaikuttaneet sen paremmilta vaikka olivatkin molemmat puhdasverisiä. Kaiken ymmärrykseen mukaan he olivat molemmat hiljaisia hissukoita ja sellaiset kissat eivät tulisi koskaan oppimaan puolustamaan itseään! Muutenkin heidän isänsä oli juuri hätistänyt hänen myyränsä karkuun. Sellainen itsekeskeinen luonne varmasti periytyisi näille pennuille.
Puuskahtaen Laineliekki tunkeutui sisään sotureiden pesään asti. Ei hänellä olisi aikaa ihmetellä pentuja ja oppilaita. Kaikki häntä heikommat ja nuoremmat olivat hänelle aina surkimuksia, tuli mitä tuli. Sen hän oli päättänyt – tai oikeastaan päätti juuri sillä hetkellä, kun siinä kulki.
Siniharmaa naaras asettui pedilleen pesässä. Hän kietoi itsensä palloksi ja painoi päänsä. Hän ei jaksanut nukkua, mutta ei jaksanut olla hereilläkään, joten hän makaisi vain siinä, kunnes nukahtaisi vahingossa.
“Laineliekki? Onko kaikki kunnossa?” Nielikkasydämen nauku tuntui raastavan siniharmaan naaraan korvia.
“Kyllä. Yritän vain nukkua”, hän sanoi avaten silmiään hieman, jotta näkisi hänelle puhuvan vanhemman naaraan. Neilikkasydän vain nyökkäsi epävarman oloisena ja kääntyi ympäri lähtien tassuttamaan muualle.
“Antakaa minun vain tuntea oloni turhaksi yksin”, Laineliekki mutisi itsekseen, kun sulki taas silmänsä. Jos kukaan häiritsisi häntä enää, hän kynsisi tätä kissaa kuonolle!
