Haahkapentu
Kirjoittaja: Frankie
Kun aurinko oli eräänä iltana laskemassa taivaanrannan taakse, ei Haahkapentu millään malttanut mennä nukkumaan. Hän katsoi pentutarhan suuaukolta haikaillen Kuolonklaanin leiriä, missä kissat elivät klaanin arkea täysin rinnoin. Osa sotureista vetäytyi pesiinsä yöunille, mutta Jäätassu mestarinsa Varjokarvan kanssa suuntasivat leirin suuaukosta ulos, luultavimmin öiseen metsästystuokioon. Haahkapentu toivoi niin kovasti pääsevänsä itsekin jo metsästämään ja taistelemaan. Hän kuvitteli itsensä kaikessa rauhassa Kuolonklaanin reviirillä metsästämässä, missä kukaan ei häntä häiritsisi. Toisaalta hänen unelmiinsa mahtui myös klaanilaisten arvostus ja kunnioitus hänen kävellessään soturina leirissä kaikkien silmien edessä.
Hän tunsi itsensä vieläkin haikeammaksi ajatellessaan hiirenkorvan alussa pidettäviä suuria harjoituksia, joista hän oli kuullut klaanissa puhuttavan nyt viime aikoina. Hän ei tiennyt niistä paljoa muuta kuin sitä, että kaikki oppilaat tulisivat kilpailemaan toisiaan vastain jossain Punatähden päättämässä sijainnissa. Ajatus kuulosti todella hauskalta, mutta hän ei takuulla ehtisi oppilaaksi ennen niitä.
Hän pohti kovasti syytä sille, miksi Punatähti ei ollut nimittänyt häntä vielä oppilaaksi. Taivastassun, Pikkutassun ja Pihkatassun nimityksistä oli vierähtänyt jo aikaa, ja hän oli saavuttanut oppilaan koon jo yli kuu sitten. Hän pelkäsi Jäätassun olevan oikeassa. Punaruskea kolli oli muutama auringonnousu sitten pilkannut häntä siitä, kuinka häntä ei ikinä nimitettäisi oppilaaksi, vaan sen sijaan hän saisi viettää koko loppuelämänsä klaaninvanhimpien kanssa.
’’Mitä mietit Haahkapentu?’’ kuului Sumusilmän ääni hänen takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki sokean klaaninvanhimman pari ketunmittaa hänestä makaamassa omalla makuualustallaan, korvat kuitenkin tarkkaavaisesti höröllä. Haahkapentu ei tällä kertaa hätkähtänyt. Hän oli viime päivinä tottunut klaaninvanhimman seuraan ja piti sitä jopa hieman lohduttavana, vaikkei vieläkään mielellään rupatellut paljoa.
’’En mitään’’, hän tokaisi tökerösti. Hän ei halunnut avata sydäntään juuri nyt, vaikka hänen vastauksensa tulikin vahingossa hieman liian tiukkaan sävyyn.
’’Aavistan kyllä, että jotain on mielessäsi. Ethän vain jätä minua arvailemaan?’’ Sumusilmä kysyi haikea sävy äänessään.
Haahkapentu empi hieman, mutta antoi periksi. ’’Mietin vain, miksi Punatähti ei ole nimittänyt minua vielä oppilaaksi.’’
’’Vai oppilaaksi jo haluat?’’ kysyi Naarmunenä, joka istui lähellä Sumusilmää. Kollin kylki oli märkä siitä, kuinka hän vain hetkeä aiemmin oli pessyt itseään. ’’Et ole ainut pentu, joka haluaisi oppilaaksi jo ennen aikojaan.’’
’’Kyllä sinut varmasti pian nimitetään. Ei ole kauaa siihen, kun täytät kuusi kuuta’’, lohdutti Sumusilmä.
’’Tästä muistuukin mieleeni tarina eräästä pennusta, joka unissaan eksyi Pimeyden metsään ja toivoi siellä olleilta kissoilta kykyä kasvaa niin suureksi, ettei päälliköllä olisi muuta mahdollisuutta kuin nimittää pentu jo oppilaaksi.’’ Naarmunenän tummanvihreät silmät muuttuivat viiruiksi valmiina ryhtymään tarinankertojaksi.
Haahkapentu ei sanonut mitään, mutta asteli Naarmunenää pari askelta lähemmäs kuullakseen paremmin. Hän ei voinut olla myöntämättä pitävänsä klaaninvanhimman kauhutarinoista aavistuksen verran, vaikka ne usein veivätkin hänen yöunensa.
Sumusilmä huokaisi makuusammalillaan, muttei sanonut mitään vastaan. Naaras tiesi olla kieltämättä toverinsa tarinankertomista liikaa.
’’Tarinan mukaan pentu oli eräänä päivänä vinkunut emoltaan lupaa päästä jo oppilaaksi, mihin emo oli tietenkin vastannut kieltäväksi. Pentu oli tehnyt sitten pentutarhassa kunnon kiukkukohtauksen ja kieltäytynyt menemästä nukkumaan, niin kuin monilla tottelemattomilla ja kurittomilla pennuilla on tapana.’’ Naarmunenä virnisti Haahkapennulle kuin olisi viitannut sanomassaan juuri häneen. Haahkapentu tuhahti, sillä eihän hänellä ollut koskaan tapana kiukutella!
Klaaninvanhin kuitenkin jatkoi ennen kuin Haahkapentu ehti sanoa mitään: ’’Kun emo oli lopulta saanut pennun aloilleen ja pentu oli laittanut silmänsä kiinni, avasi hän ne uudestaan Pimeyden metsässä. Ympärillään pentu näki sumua ja puiden lomassa kiiluvia silmiä.’’ Naarmunenän ääni muuttui matalammaksi.
’’Sumun seasta astui esiin hahmo. Pentu oli itse liian nuori muistaakseen tätä arvostettua soturia, joka oli kuollut kunniakkaasti ja eli nyt ikuisen elämän muiden kuolleiden kuolonklaanilaisten kanssa. Nimi ei valitettavasti tule minunkaan mieleeni, mutta se tässä tarinassa ei ole tärkeintä’’, Naarmunenä piti pienen tauon, jonka jälkeen hän jatkoi ääni yhä matalana. ’’Tärkeintä on, että pentu tiesi Pimeyden metsän kissojen olevan maagisia. Kuolleen soturin esiteltyä itsensä pentu aneli oppilaaksi pääsyä samalla tavalla kun oli valveilla ollessaan anellut emoltaan. Kuollut soturi varoitti pentua siitä, että pennun nimittämisestä oppilaaksi ennen oikeaa aikaa ei seuraisi mitään hyvää. Pentu tiesi olevansa vielä liian pieni, joten pyysi soturilta kasvupyrähdystä. Tähän soturi vastasi, että pennut toiveet toteutuisi, mikäli pentu ne ansaitsisi. No, ansaitsiko pentu toiveita? Pienokainen valehdellen vastasi myöntävästi, vaikka olikin hereillä ollessaan osoittanut olevansa vielä hyvinkin epäkypsä.’’
Naarmunenän silmissä oli ilkikurinen pilke. ’’Osaatko sanoa mitä seuraavaksi sitten tapahtui?’’
Haahkapentu ei vastannut, mutta hänen jäänsiniset silmänsä odottivat uteliaasti tarinan seuraavaa käännettä. Sumusilmän silmät olivat kiinni ja tämä näytti nukkuvan, mutta höröllä olevasta korvasta tiesi tämän kuuntelevan.
’’Kun pentu heräsi seuraavana auringonnousuna, huomasi hän kasvun kehossaan heti. Luut hänen raajoissaan kasvoi pituutta kivuliaasti, ja selkänikamia poksahti tyhjästä lisää. Hännästä tuli pikkuhiljaa pidempi, samoin korvista ja kuonosta. Hampaat muuttuivat kellertäviksi ja veitsenteräviksi. Pian ne hädin tuskin mahtuivat pennun suuhun. Kivusta huolimatta pentu huomasi pian olevansa oppilaan kokoinen ja ei voinut hillitä riemuaan. Mutta kasvu ei kuitenkaan loppunut siihen, ja pennun riemu jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Kivuliaan kasvun lisäksi pennun turkki vaihtoi väriään kellanpunaiseen ja hännänpää muuttui valkeaksi. Pennusta oli tullut oppilaan sijasta suuri kammottava kettu! Kun pennun emo heräsi, näki hän ketun suuret hampaat ja kiiluvat silmät. Kauhusta emo kirkaisi ja raapaisi ketun silmän irti. Kettu oli nyt suuri, vihainen ja nälkäinen. Ennen kuin hän ehti tajutakaan, hän oli syönyt oman emonsa!’’
Haahkapennun silmät suurenivat, mutta siitä huolimatta hän halusi kuulla tarinan loppuun.
’’Kettu pakeni emonsa syötyään kauas metsän uumeniin. Pienestä pennusta jäljellä ei enää ollut muuta kuin muisto. Tarina ei kerro kuinka ketulle lopulta sitten kävi, mutta joidenkin mukaan Kuolonklaanin reviirillä elää vieläkin jättiläismäinen yksisilmäinen kettu, joka silloin tällöin haukkaa metsästämässä tai partiossa olevia sotureita kitaansa.’’
Naarmunenä lopetti tarinansa hiljaisuuteen.
’’Minä en ole kyllä ikinä kuullut juttua siitä, että Kuolonklaanin reviirillä olisi kuvailemaasi jättiläiskettua. Tänne eksyy silloin tällöin vain yksittäisiä kettuja, joista suurin osa on normaalikokoisia ja joilla on molemmat kaksi silmää’’, Sumusilmä huomautti makuupaikaltaan. ’’Luulen, ettei sinulla Haahkapentu ole syytä huoleen.’’
’’Se, ettei kukaan ole nähnyt tätä kettua, ei tarkoita, ettei tätä olisi lainkaan olemassa. On hyvä pitää itsensä varuillaan varmuuden vuoksi’’, Naarmunenä sanoi ilkikurisesti. Vaalea kolli oli hyvin tyytyväisen oloinen tarinaansa.
’’Oli miten oli, on sinun aikasi mennä nukkumaan Haahkapentu.’’ Sumusilmä ohjasi Haahkapennun omaan nukkumapaikkaansa. Haahkapentu ei väittänyt vastaan, vaikkei ollutkaan yhtään väsynyt.
Hän ei lähes oppilasikäisenä mitään kuvitteellista kettua pelkäisi, hän sanoi itselleen laittaessaan silmiä kiinni. Siitä huolimatta kesti kauan aikaa, ennen kuin hän sai kunnolla nukahdettua.
//994 sanaa
