Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Latvaruusun askellus edellä oli melko ripeä, olihan naaras ruumiinrakenteeltaan melkoisen kookas ja nopeuttakin löytyi. Naaras oli Tuhkajuovan entinen oppilas, ja osasin kyllä arvostaa häntä. Ei hän ollut ollenkaan hassumpi lisä Kuolonklaanin riveissä. Tattihallasta nyt ei voinut sanoa täysin samaa, mutta kyllä kolli osansa teki.
”Kyllä minulla ainakin käy, mutta rajapartiot ovat todella mieleeni”, Särösärinä vastasi varsin asiallisesti. Nopealla nyökkäyksellä kuittasin vastauksen kuulluksi. Kysyin vielä perään, että nauttiko soturi enemmän saalistamisesta vai rajapartioinnista. Hidastin vähän vauhtiani, jotta pääsin lähes kollisoturin vierelle jättäen kuitenkin väliimme tilaa. Tämä vilkaisi Latvaruusuun kuin olisi ensin odottanut lupaa vastata, mutta päätti sitten kuitenkin aukaista suunsa.
”Mielipiteillä ei ole väliä. Saalistaminen on tärkeää ruuan saannin kannalta, mutta rajapartiointi taas klaanin turvallisuuden kannalta”, Särösärinä vastasi. Hymähdin tämän erittäin asialliselle vastaukselle ja suuntasin katseeni yli Latvaruusun edellä näkyvän selän. Hiljenin pidemmäksi aikaa. Minun ei tarvinnut sanoa hiljaisuudessa mitään, jos ei oikeasti ollut mitään sanottavaa. Kaikki eivät aina ihan ymmärtäneet sitä, mutta tämä seura vaikutti siihen varsin suotuisalta. Äkkiä synkät ajatukset valtasivat mieleni, kun palasin ajattelemaan Lehtituulta. Naaras oli kokenut niin paljon menetyksiä. Ensin hän oli menettänyt veljensä ja sitten kumppaninsa. Jälkeläiset olivat muistuttamassa soturia niin hyvässä kuin huonossa mielessä. Lehtituulen seuraa välillä osasi jopa kaivata. Olimme aikoinamme kuuluneet porukkaan, jossa jopa pystyin nauttimaan olostani. Menetyksien vuoksi jäljellä oli kuitenkin vain minä ja Lehtituuli, eikä naaraan sarkastisia heittoja ollut tullut kuultua vähään aikaan. Kai minä osaltani olin antanut toiselle tilaa olla, sillä tiesin naaraan olevan sulkeutuvaa sorttia – ainakin mikäli kyse oli tunteista. En minäkään päässyt ylittämään sitä rajaa, että toinen olisi minulle suostunut avautumaan. Mitä nyt heitti jotain ohimennen ja jatkoi soturin askareitaan. Sellaisia kepeitä ja nopeita keskusteluja kaipasinkin arkeen. Aina kuitenkaan kemiat eivät kohdanneet, varsinkaan kun saattoi olla hankala minustakaan lukea, lauoinko asioita tosissaan vai huvikseni. Sitä olisi voinut joku herkkänahkaisempi pahoittaa vaikka mielensä!
Hanki tuntui käpälien alla kolealta, mutta sitä se aina ensin teetti. Aluksi polkuanturoilla kesti tovi totutella kylmempään maahan, mutta loppujen lopuksi se kävi aika nopeasti. Vilkaisin pikaisesti ylhäällä aukeavalle taivaalle ja en voinut olla ajattelematta, kuinka kovasti olisin palanut halusta päästä kouluttamaan taas jostakin oppilaasta loistosoturia Kuolonklaanille. Oppilaiden pesä vaan tällä hetkellä huusi tyhjyyttä, mutta onneksi klaanissa oli sentään pentuja. Edellisestä oppilaastani oli kyllä jo tovi aikaa ja se laittoi jopa harkitsemaan joidenkin osa-alueiden hiomista. Käännyinkin taas kahden kollisoturin puoleen. Siirsin katseeni nuorempaan soturiin.
”Oletko ehtinyt vielä terästää taitojasi noin soturina?” lausahdin. Partio ehtisi vielä matkata ennen kuin saapuisimme rajalle, joten samapa se oli käyttää aika nyt hyödyksi. Minua aidosti kiinnosti tietää, miten nykyisin soturit suhtautuivat taitojensa kehittämiseen ja ylläpitoon. Itse olin käyttänyt paljon aikaa taistelutaitojeni hiomiseen, ja niistä olin kaikista ylpein. Mestaruudessa oli kuitenkin tärkeää hallita paljon muutakin. En osannut sanoa, miltä kysymykseni todella vaikutti, koska kasvoni pysyivät peruslukemilla ja äänensävyni vakaana. Toivoin kuitenkin Särösärinän vastaavan, sillä hän ainakin vaikutti sellaiselta, ettei hän jättäisi kysymystäni roikkumaan.
// Särö?
