Varissulka
Kirjoittaja: Auroora
Kuulin sydämeni jyskytyksen hiljaisuudessa. Hirviön mörinä oli hetki sitten lakannut, samoin sen liike kun olimme tulleet pysähdyksiin. Kuuntelin korva tarkkana mitä kaksijalka seuraavaksi tekisi. Aaltosalama oli veikannut, että jossain vaiheessa se poistaisi meidät hirviön sisältä – en uskaltanut kuvitellakaan, mitä otus sen jälkeen tekisi.
Hiljaisuuden rikkui kolahtava ääni, ja pian kaksijalan askeleet kuuluivat lähestyvän. Kynnet paljastettuina olin valmiina tappeluun, kun askeleet pysähtyivät suljetun luukun taakse. Kaksijalan tassut kuuluivat haparoivan luukkua, ja pian se aukeni, paljastaen meidät sekä kirkkaalle auringon valolle että kaappaajamme punertavalle naamalle. Räpyttelin hetken pimeyteen tottuneita silmiäni yhtäkkisessä valossa. Mihin ihmeeseen tuo kaksijalka oli meidät tuonut?
Saisin kohta vastauksen kysymykseeni, kun kaksijalka tarttui häkkiin ja nosti meidät ilmaan. Aaltosalama oli selvästi samaa mieltä kanssani siitä, ettemme voineet tilanteellemme tällä hetkellä mitään, sillä hän pysyi yhtä liikkumattomana ja hiljaisena kuin minä. Oli järkevämpää odottaa sopivaa hetkeä paeta, eikä tuo hetki ollut nyt. Pahimmassa tapauksessa suututtaisimme kaksijalkaa entisestään.
Katsoin uteliaana mutta varuillani ympäristöä. Näin metsää, mutta se ei näyttänyt tutulta, Kuolonklaanin reviirin metsältä. Aaltosalama oli kaiketi oikeassa siitä, että tosiaan olimme kaukana klaaneista. Nielaisin hermostuneena. Vaikka pääsisimmekin häkistä vapaaksi, löytäisimmekö enää kotiin? Koska olimme viettäneet matkan hirviön sisällä, emme olleet voineet painaa reittiä mieleemme.
Kiertäessäni seutua katseellani huomasin kaksijalan suuntaavan jotain rakennelmaa kohti. Päättelin sen olevan tuon kummajaisen pesä, sillä se oli kooltaan – ainakin näin kissan näkökulmasta – melko suuri. En kuitenkaan haistanut enkä nähnyt muita kaksijalkoja, joten rentouduin hieman. Mutta ainoastaan hieman, sillä pian olisimme melkoisessa liemessä. Ei sillä, ettemmekö jo aiemmin olisi olleet, mutta kaksijalan pesän sisällä olisimme aivan uudenlaisessa ahdingossa.
Vilkaisin hätääntyneenä Aaltosalamaa, kun kaksijalka avasi pesän ovesta luukun ja astui sisään.
”Aikookohan se syödä meidät?” kysyin soturinaaraalta puoliksi hermostuneena vitsinä, puoliksi tosissani. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta en yllättyisi, jos kissat kuuluisivat niiden ruokavalioon. ”Mitä se sitten aikookin varallemme, meidän on juostava heti kun saamme tilaisuuden paeta – jos saamme. Toivon, että olet nopea kintuiltasi.”
//Aalto?
