Keijukainen
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin mietteliäänä Tyrskytassua, joka oli esittänyt vaikeita kysymyksiä. Kolli vaikutti jokseenkin kireältä, kun astelimme oppilaiden pesään ja suuntasimme kohti vierekkäin olevia vuoteitamme.
”Sinä keksit kysymyksen, joten voit keksiä myös vastauksen. Olen liian väsynyt miettimään moisia. Joudun huomenna heräämään aikaisin partioon, joten annatkin minun sitten nukkua”, sanoin ruskealle kissalle, joka ei vaikuttanut lainkaan vakuuttuneelta vastauksestani. Väläytin Tyrskytassulle vielä erittäin epäaidon hymyn ennen kuin painoin pääni sammaliin tarkoituksena saada unen päästä kiinni.
Katselin pesän uloskäynnin suuntaan, kun uni ei tullut heti. Oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valumaan pääaukiolta kaatuneen kuusen alle nukkumaan. Jossain vaiheessa myös Aaltotassu ja Tattitassu astuivat sisään pesään.
Silmäni alkoivat mennä kiinni, vaikka olisin vielä halunnut tarkkailla muita kissoja. Täytyi luovuttaa, kun väsymys vei voiton.
Aamulla olin väsynyt, ärtyinen ja hyvin nälkäinen. Sinilintu tuli herättämään minua ja käski kiirehtiä. Nousin ylös ilman kiireitä ja vilkaisin sikeästi nukkuvaa Tyrskytassua. Olisin tahtonut läimäyttää kollia takaraivoon ihan muuten vain, jotta en olisi ollut ainoa, joka joutuisi heräämään näin aikaisin tähän typerään aamuun.
Läimäisy jäi vain ajatukseksi, ja poistuin lämpimästä pesästä pakkaseen. Tärisin hetken paikoillani, kun astuin kylmyyteen. Silmäilin miltei tyhjää pääaukiota, jolla norkoili muutama väsyneen näköinen kissa. He olivat ilmeisesti lähdössä aamupartioon kanssamme. Sinilintu istui lähellä leirin uloskäyntiä ja katseli taivaalle. Se innoitti myös minut nostamaan harmahtavan katseeni ylös kirkkaalle taivaalle, jolla tähdet tuikkivat.
Katseeni liukui taivaalta alas tuoresaaliskasalle. Huomatessani sen olevan tyhjä, minua ärsytti vain enemmän. Jotakin epämääräistä jupistessani kävelin Sinilinnun luokse.
”Sinä olet näköjään noussut väärällä jalalla”, valkea naaras huvittui minut nähdessään. En jaksanut hymyillä heti aamusta, joten nyökyttelin vain päätäni. Kuolonklaanissa minulla oli rooli, jonka taakse olin piiloutunut. Eivät nämä klaanikissat ansainneet nähdä todellista luonnettani. Se olisi varmasti ollut heille liikaa, koska olinhan aika täydellinen.
Hetken odottelun jälkeen partio oli koolla, ja musta kolli lähti johdattamaan meitä ulos leiristä. En tuntenut puolienkaan kuolonklaanilaisten nimiä.
”Sinulla on partion jälkeen vapaata, mutta auringonlaskun aikaan vien sinut taisteluharjoituksiin”, Sinilintu ilmoitti ohimennen, kun suuntasimme kohti pohjoista. En jaksanut vastata, vaan tyydyin vain nyökkäämään. Mestarini selitti minulle partioiden tarkoituksesta ja siitä, miten rajat merkattaisiin. Jonkun täytyisi koko ajan tarkkailla ympäristöä, jotta havaitsisimme kaiken mahdollisen, joka voisi olla uhka Kuolonklaanille.
Jalkojani särki, kun saavuimme takaisin leiriin. Olisin halunnut heittäytyä hankeen ja kerätä sääliä kuolonklaanilaisilta. Ajatus olisi voinut olla hyvä, mikäli nämä kissat eivät olisi olleet sitä mitä he olivat. Kuolonklaanilaiset olisivat viimeisiä, jotka antaisivat minulle sääliä.
Oli onneni, ettei Tyrskytassua näkynyt pääaukiolla. Saisin syödä myöhäisen aamiaiseni kaikessa rauhassa yksin. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren, jonka kiikutin leirin kiviseinämän vierelle. Aloin syödä sitä hyvällä ruokahalulla ja katselin samalla kuolonklaanilaisia. Katselin pientä mustaoranssia naarasta, joka istui yksin sotureiden pesän edustalla ja katseli taivaalle. Aivan kuin kissa olisi ollut toisessa maailmassa. Minun täytyisi pikkuhiljaa päättää, keiden seuraan yrittäisin heittäytyä. Minun täytyi verkostoitua ja saada ystäviä, jotta en olisi yksin, kun kävisimme Mesitähden kimppuun.
Tuttu punaruskea turkki vilahti sisäänkäynnillä, kun Aaltotassu asteli leiriin. Hänen mukanaan oli raidallinen soturi, jonka kasvoja koristi arpi, aivan kuten minullakin. Soturi sanoi jotakin Aaltotassulle, joka vastasi nyökäten. Sitten kaksi kissaa lähtivät kulkemaan eri suuntiin. Aaltotassu teki mutkan tuoresaaliskasalle, jonka jälkeen hän huomasi minut. Oppilas ei kai löytänyt muutakaan seuraa, ja tuli istumaan parin ketunmitan päähän minusta.
”Millainen sinun mestarisi on?” yritin viritellä keskustelua naaraan kanssa tietämättä, kaipasiko Aaltotassu juuri nyt seuraani. Väänsin kasvoilleni hennon hymyn. Olin jo lopen kyllästynyt hymyilemään.
//Aalto?
// 532 sanaa
