Harakkahaave
Katajanoki oli pyytänyt minua mukaansa opettamaan oppilastaan. Olin innoissani suostunut, sillä pidin oppilaista. Nuorissa kissoissa oli jotakin spesiaalia, joka aikuisilta sotureilta puuttui. Tietty leikkimielisyys tai jotakin.
Tassutellessamme metsässä Katajanoki käytti hiljaisuuden hyväkseen ja avasi suunsa. Hän lausui ensin nimeni ennen kuin sanoi sanat, joita en ollut odottanut kuulevani tänään.
“Anteeksi, Katajanoki, voitko toistaa?” nau’uin hämmennyksestä ääni käheänä ja pieni vilunväre selkäpiitäni ravistellen. Minun täytyi olla väärässä, sillä ei naaras pyytäisi noin vain minua kumppanikseen kesken partion ja vielä oppilaansa edessä.
“Pyysin sinua kumppanikseni. Tarvitsen kumppanini, jotta voin jatkaa perhettäni. Isäni vuoksi”, naaras selitti edelleen tilanteeseen sopimattoman rauhallisella äänellä. Räpyttelin silmiäni pari kertaa ja seurasin toisen katsetta takanamme kulkevaan Havutassuun, joka oli yhtäkkiä kovin kiinnostunut etutassujensa tummanruskeasta kuvioinnista.
“Vitsailetko sinä? Seuraavaksi pyydät minua ryhtymään uuden klaanisi varapäälliköksi tai jotain!” heitin suustani ensimmäisen asian, jonka keksin. Vitsi ei ollut lähelläkään hyvää, mutta olin hyvin hämmentynyt enkä pystynyt parempaan ajattelutyöhön.
Katajanoki pudisti päätään, mikä sai minut yllättymään vielä enemmän. Minun täytyisi siis antaa ihan oikea vastaus pesätoverilleni, jota tuskin tunsin.
“Emme me edes tunne toisiamme. Voinko miettiä asiaa?” sanoin lopulta lyhyesti huokaisten. En halunnut torjua soturitarta kokonaan, mutta en myöskään voinut noin vain suostua kumppanuuteen hänen kanssaan! En minä tiennyt mitään Katajanoesta enkä voisi tehdä häntä iloiseksi, jos en ensin tuntenut häntä ja mitä sitten tuli minun omaan tyytyväisyyteeni?
“Selvä sitten”, naaras vastasi edelleen rauhallisen ja hyvin tunteettoman oloisena. Ilme sai minut pohtimaan välittikö hän ollenkaan sanomistaan sanoista vai oliko se vain ollut testi mihin kaikkeen lähden hänen kanssaan? Joka tapauksessa asia oli mennyt liian pitkälle. En koskaan ajatellut, että ryhtyisin kenenkään kumppaniksi enkä ollut yhdessä hetkessä valmis vaihtamaan mielipidettäni.
“No, oliko sinulla ajatuksia harjoituksillemme?” nau’uin ja viittasin pään heilautuksella Havutassuun, joka katseli meitä varovasti. Naaras näytti yhtä hämmentyneeltä kuin minusta tuntui. Yritin kuitenkin parhaani, etten näyttäisi hämmennystäni. Ehkä kumppanuus Katajanoen kanssa voisi olla hyvästä. Mistä minä sen tiesin?
//Kaapeli?
