Rusakkotassu

Leiristä karkaaminen oli ollut naurettavan helppoa. Olin jo kaukana leiristä ennen kuin edes kuulin seuraavan kerran kissojen ääniä. En kuitenkaan ollut niistä huolissani, sillä partio oli varmasti kaukana. En edes erottanut sanoista mitään oikeasti järkevää.
Metsä oli erikoinen kuuhuipun aikaan varsinkin yksin. Tietynlainen kolea yöllinen sumu peitti kaikkea, mutta samaan aikaan oli edelleen lämmin ja hyvin painostava sää. En ollut koskaan nähnyt metsää tälläisenä.
Aluskasvillisuus kahisi perässän, kun ajatuksiin vaivuttuani kulkuni oli jatkunut pois polulta huomaamattani. Minun täytyisi olla varovaisempi, jos haluaisin päästä määränpäähäni jäämättä kiinni. Metsässä oli varmasti parisen partiota eivätkä oppilaat saaneet lähteä leiristä kenellekään ilmoittamatta. Minua kovasti huvittanut kuunnella taas uutta saarnaa säännöistä, jotka tunsin jo. Tämä oli tärkeämpää. En voinut noudattaa sääntöjä ja jättää huomiotta asioita, jotka olin kuullut Rajutassulta.
Siinä paha missä mainitaan…
“Onko meidän pakko jatkaa vielä? Meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi tuoresaalista”, kuulin Rajutassun valituksen kaikuvan puiden lomassa. Nyt jos joskus olisi pysyteltävä vaiti.
Kaikista kissoista juuri Rajutassulle paljastuminen kolauttaisi itsetuntoani siihen malliin etten ollut varma jäisikö siitä enää mitään jäljelle. Varsinkin nyt, kun olin juuri hänen takiaan täällä. Ainoa pahempi vaihtoehto olisi Muurahaistassu.
Liikuin hitaasti eteenpäin ja koitin havaita tuulen suunnan. En ollut valtavan taitava kyseisessä tekniikassa, mutta nyt se oli välttämätön. Oli ihan typerää, että oppilaat eivät saaneet lähteä reviirille yksikseen, koska tämäkin oli todella oiva tilaisuus oppia paljon vaanimisesta ja huomaamattomissa kulkemisesta.
Painoin vatsani niin alas kuin vain sain huomatessani minun ja saalistuspartion välissä liikahtavan hiiren. Kuiva sammal pisteli vatsaani ja jouduin puremaan hampaani yhteen, jotta en päästäisi vähintä ääntäkään. Jos partio huomaisi hiiren, seikkailuni olisi ohi nopeammin kuin se oli alkanutkaan.
Toivoin, että kaksikolla olisi jo tarpeeksi saalista ja he vain kulkisivat tästä ohi, mutta kaikeksi järkytyksekseni Konnavarjo pysähtyi. Tuon askelia ei kuulunut, mutta Rajutassun kevyemmät askeleet jatkoivat vielä matkaa.
“Haistan hiiren”, Konnavarjo naukui ja kuulin Rajutassun huokaisevan ärsyyntyneesti. Ehkä oppilas pistäisi pystyyn sellaisen shown, että hiiri pakenisi eivätkä klaanitoverini huomaisi minua lainkaan. Toivoa oli vielä!
Rajutassu kuitenkin pysähtyi ja oletettavasti hän liikkui nyt hitaasti kohti hiirtä ja minua. Onnistuin jopa näkemään ruskeasta turkista vilauksen ennen kuin kolli yllättäen tömäyttikin leukansa maahan antaen värähtelyn kulkeutua hiiren luokse. Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja säikäyttänyt hiiren matkoihinsa varmastikin laiskuuttaan. Kerrankin saatoin iloita kollin jekkuilevasta luonteesta, sillä tällä kertaa siitä oli ollut minulle hyvin paljon hyötyä. Itseasiassa hyöty kulkisi myös takaisin, jos pääsisin toteuttamaan pienen suunnitelmani.
“Hups!” oppilas kiljahti sarkastiseen sävyyn ennen kuin nousi istumaan. Nuolaistuaan rintaansa kolli käänsi katseensa mestariinsa. Pystyin kuvittelemaan Konnavarjon väsyneen ilmeen Rajutassun, joka ihan varmasti nyt virnisteli nokkeluudelleen, tempulle. Kollia ei todellakaan ollut kamalasti kiinnostanut hiiren nappaaminen.
“Onpa harmillista… ei minulle näin yleensä käy”, Rajutassu ilmoitti ääni täynnä itsetyytyväistä huvittuneisuutta. Konnavarjo ei enää vastannut vaan kuulin vain tuon loittonevat askelet.
“Hei, odota minua! Ihan tosi, Konnavarjo, et sinä tuosta voinut suuttua.”
Huokaisin helpotuksesta, kun kaksikko oli tiessään. Oli ollut onni, että Rajutassu oli juuri tämän kerran päättänyt temppuilla. Se oli pelastanut koko suunnitelmani ja jopa koko klaanin mahdollisen edun!
Uskalsin lopulta nousta hitaasti takaisin seisomaan. Eivät he enää takaisin palaisi. Parhaassa tapauksessa Konnavarjo passittaisi Rajutassun leiriin ja antaisi tälle puhuttelun tuon epäkunnoittavasta käytöksestä.
Jatkoin hitaasti matkaani kohtaan, jossa Rajutassu oli heittäytynyt maahan. Hiiren haju oli hävinnyt. Jouduin muistuttamaan itseäni, että en ollut saalistamassa. Muuten saattaisin vahingossa ajatua jonkun klaanitoverin polulle, kun olisin liian keskittynyt saaliiseeni.
Tassutin takaisin aluskasvillsuuteen ja suuntasin kohti lähintä joen rantaa. Voisin ylittää sen uiden ja hieroa veden lisäksi turkkiini maan tuoksuja, jotta hajuni ei olisi niin selvästi minun.
Olin jo selvinnyt yhdestä täpärästä tilanteesta, joten en halunnut jäädä toisessa kiinni vain typeryyteni takia. Minä kun en ollut typerä. Olin viisas, olin nokkela. Olin kaikkea, mitä Muurahaistassu ei sanonut minun olevan. Kujekulta tiesi sen ja niin tiesi myös isä ja minun mestarini.
Laskeuduin haaleaan veteen ja annoin sen viedä kehoni mukanaan. Kauhoin vettä käpälilläni. Emon kanssa jaetun harjoittelutuokion jälkeen Uskolintu oli vienyt minut vielä useamman kerran uimaan kunnes olin saavuttanut sellaisen turvan tunteen omien taitojeni varassa, että edes veteen liukastuminen ei enää pelottanut. En pitänyt sukeltamisesta, mutta nyt uskalsin tehdä niin ilman pelkoa. Olin tyytyväinen edistyksestä.
Painuin veden alle joen syvimmässä kohdassa ja potkin jaloillani eteenpäin kunnes tunsin taas pohjan tassujeni alla. Nostaessani pääni vedestä jouduin hieman ravistelemaan päätäni saadakseni ylimääräisen veden korvistani pois.
Tassutin rannalle ja kävin vatsalleni rantahiekkaan. Kiemurtelin siinä saaden joen hajuista liejua levitettyä turkkini täydeltä. Se ei tuntunut varsin mukavalta, mutta mieluummin tekisin näin ja olisin hieman vaikeammin jäljitettävissä.
Noustuani takaisin puiden sekaan istahdin rapsuttamaan korvallistani takajalallani ennen kuin jatkoin. Liejun mukana turkkiini oli tarttunut hiekkaa ja se kutitti varsin ikävästi. Pääsisin kuitenkin mudasta eroon seikkailuni päätteeksi, joten se oli täysin tämän arvoista.
Aistin ilmassa Kuolonklaanin rajan tuoksun. Aloin lähestymään määränpäätäni. Kävisin vain nopeasti rajan toisella puolen ja tarkistaisin Rajutassun teorian synkästä taivaasta sekä kuoleman kärystä. En ollut kylläkään koskaan haistanut kuolemaa, mutta ehkä tunnistaisin sen.
Rajutassu oli sanonut, että kuolonklaanilaiset olivat kamalia, koska heidän asuinalueensa oli niin synkkä, kamala ja kylmä – vuodenajastakin riippumatta. Siellä oli ikuinen lehtikato tai jotakin. Halusin ottaa asiasta selvää. Ehkä voisin tuoda tiedon omalle klaanilleni ja sitten osaisimme hyökätä juuri silloin, kun meillä oli eniten tuoresaalista ja voimia voittamaan surkeat kuolonklaanilaiset!
Hymähdin ajatukselleni. Minut nähtäisiin varmasti sen jälkeen sankarina! Olisin koko klaanin siistein ja voimakkain kissa. Minulla olisi paras maine koko klaanissa ja sitten kukaan, ei edes Muurahaistassu, voisi minulle mitään! Ehkä minusta voisi jopa tulla koko klaanin päällikkö. Ehkä jopa tulevaisuudessa sitten minun kuoltuani kaikki kertoisivat minusta – Eloklaanin parhaasta päälliköstä – tarinoita uusille pennuille.
Ajatuksiini vaipuneena olin kävellyt pidemmälle kuin olinkaan huomannut. Pysähdyin juuri sopivasti ennen rajaa. Nyt täytyisi olla varovainen. Jos kuolonklaanilaiset näkisivät minut, vakoiluni olisi aivan turhaa. Sitä paitsi jos he olivat niin hurjia kuin Rajutassu oli kertonut, he voisivat repiä turkkini kahdella viillolla sellaisiksi riekaleiksi ettei minusta jäisi edes ruumista jäljelle. Ehkä he söivätkin kissoja ja olisin vain yksi saalis muiden joukossa hurjalle naapuriklaanillemme.
Palattuani leiriin voisin jopa saada soturinimeni sillä sekunilla, kun kertoisin pahimman vastustajiemme salaisuudet koko klaanille. Olin niin itsevarma ajatuksieni johdosta, että lähdin ylpeänä leuka korkealla tassuttamaan yli rajan.
“Rusakkotassu”, Uskolinnun ääni pysäytti minut ennen kuin ehdin saada kaikki neljä käpälää väärälle puolelle. Katsoin hitaasti taakseni, kun kylmä tunne valtasi koko kehoni. Tuntui kuin kaikkialle olisi valunut jääkylmää nestettä, joka hiljalleen sai jokaisen karvani pystyyn ja raajani tärisemään.
“Nyt tälle puolelle.”
Astelin kuuliaisesti pois rajalta vielä vilkaistuani metsää, joka harmikseni oli hyvin samanlainen kuin meidän puolellamme. Seisahdin paikoilleni Uskolinnun eteen tassujani katsellen. En voinut uskoa tätä. Olin sittenkin jäänyt kiinni ja Uskolinnun ilmeestä päätellen tämä oli seurannut koko seikkailuani varjoista.
“Mitä sinä oikein ajattelit? Olisit voinut törmätä kuolonklaanilaisiin ja saada kynsistä”, tummanharmaa soturi naukui poispäin katsellen itsekin. Meistä kummastakaan ei selvästi ollut kohtaamaan toisen katsetta. Uskolintu oli pettynyt minuun, aistin sen, ja minä olin pettynyt itseeni.
“Ajat-”
“Älä edes koita selittää. En ymmärtäisi kuitenkaan. Palataan leiriin…” kolli naukui ja viittasi sitten likaiseen turkkiini, “Joen kautta.”
Seurasin hiljaisuudessa Uskolintua takaisin tuloreittiäni. Pahin oli vasta edessäpäin vaikka olinkin jo kohdannut yhden elämäni pahimman tilanteen juuri äsken. En voinut uskoa tätä, ajattelin uudestaan. Joelle päästyämme syöksyin uimaan kuuntelematta Uskolinnun ohjeita sen enempää. Hän saisi keksiä oman tiensä yli tai sitten uida itsekin.
Toiselle puolen päästyäni hieroin turkkiani uudestaan maahan, mutta tällä kertaa niin että vesi vei suurimman osan liejusta pois. Raavin itseäni kaikkialta mistä yletin. En tiennyt kuinka puhtaaksi minun tarvitsi itseni pestä ennen kuin Uskolintu hyväksyisi leiriin palaamiseni, joten jatkoin.
“Tiedät kai, että meidän täytyy jutella tästä Korppitähdelle. Olet saattanut itsesi aikamoiseen pinteeseen”, soturi naukui kylmästi. Hänen äänensävynsä ei ollut lainkaan sellainen, johon olin tottunut. Hän ei todellakaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin aikaisemmin – ei lempeän ymmärtäväisesti tai kärsivällisesti, ei sitten alkuunkaan.
Ajatus Korppitähden kanssa puhumisesta ei todellakaan houkutellut minua. Ahdistava pyörre kutitteli vatsaani epämukavan terävästi. Nousin hitaasti vedestä ja kiehnäsin itseäni vielä kuivaan nurmikkoon kuivatakseni turkkiani hiukan ennen kuin edes harkitsin mestarini sanoihin vastaamista.
Tuntui kuin tuon pettymys olisi säkeillyt kaikkialle. Se sykki ja täytti minut sekä metsän tyystin. En pitänyt siitä. Minun teki mieli puolustautua, huutaa ja väittää vastaan, mutta en halunnut pahentaa asiaa. Sen sijaan kyyneleet kihosivat silmiini. Jouduin pitelemään suutani kiinni kamalla voimalla, jotta en olisi alkanut nyyhkyttämään äänekkäästi.
“Minun piti pelastaa Eloklaani! Olisit antanut minun jatkaa vain vähän ja sitten olisimme saaneet tietää Kuolonklaanin suurimman salaisuuden ja-”
“Rusakkotassu, onko sinulla aivojen tilalla höyheniä?” Uskolintu kysyi ja kääntyi kohti minua, “Mitä oikein höpötät?”
“Sain kuulla, että jos Kuolonklaanin reviirille menee saa tietää miksi he ovat niin… ilkeitä”, selitin kurtistaen kulmiani. Eikö Uskolintu tiennyt tästä? Luulin, että jokainen tiesi! Tai siis miksei tietäisi ellei sitten…
Rajutassu oli syöttänyt minulle pajunköyttä! Se inhottava kaksinaamainen jäniksen papana saisi kuulla kunniansa!
“Se ei ole totta”, Uskolintu aloitti pitkän puheenvuoronsa, jota en kuitenkaan kuunnellut.
Sisälläni raivoava viha sai tekoseni tuntumaan vielä tyhmemmältä. Olin uskonut häntä! Miten hän oli saattanut tehdä näin? Mieleeni kuitenkin juolahti toinenkin asia: En voisi kertoa seikkailustani Rajutassulle. Hän kiusaisi minua siitä kunnes menettäisi äänensä.
Voisinko valehdella olleeni tekemässä jotakin muuta? Jos Rajutassu pystyi valehtelemaan uskottavasti, kyllä pystyin minäkin! Aloin kehitellä päässäni juonta, jonka avulla saisin hänet uskomaan retkeni oikeaksi urheuden osoitukseksi.
Voisinko kertoa kuulleeni reviiriltä joitakin ääniä? Minun pitäisi vain saada Uskolintu mukaan suunnitelmaani, jotta en pilaisi mainettani kaikkien toisten oppilaiden keskuudessa. Rajutassun kunnioituksen menettäminen oli sama kuin takaisin pennuksi ryhtyminen ja minähän en ryömisi takaisin pentutarhaan mistään hinnasta!
“Voitko auttaa minua peittelemään tämän? Ainakin muilta oppilailta!” anelin Uskolinnulta taas toivoni takaisin saaneena. Ehkä kolli lupaisi pitää asian salaisuutena jopa päälliköltä! Sitten en joutuisi hankaluuksiin.
“En voi. Sinun täytyy selvittää sotkusi itse”, mestarini kuitenkin vastasi kylmästi vilkaisemattakaan takaisin minuun, “On jo aikakin, että opit ottamaan vastuuta teoistasi. Minä luotin sinuun, Rusakkotassu.”
Sanat saivat vihan taas pintaan. Miten hän saattoi hylätä minut tuollalailla?! Kieltäytymisen jättämä viha muuttui osin myös suruksi ja pettymykseksi. Olinko pilannut suhteeni mestariini? Oliko tekoni oikeasti niin hirveä? En minä kuitenkaan tehnyt mitään! En edes ollut astunut kokonaan Kuolonklaanin reviirille! Miten minua saattoi syyttää tästä näinkin pahasti? En minä ansainnut rangaistusta.
“Et sinä ymmärrä, minä en oikeasti halunnut tehdä mitään väärin!” ryhdyin valittamaan kimeällä korviasärkevällä äänelläni, jota käytin ärsyttääkseni toisia saadakseni tahtoni läpi. Sen olisi parasta toimia nyt, sillä tällä kertaa tarvitsin armoa.
“Tuo vain osoittaa, että et ole oppinut teostasi. Se on hyvä syy olla auttamatta.”
Jäin jälkeen tumma turkkisesta soturista ja poljin vuorotellen etutassujani maahan. Minähän saisin tahtoni läpi! Pidättelin nyyhkytyksiä, kun keksin hyvää vastalausetta.
“Vihaan sinua! Passitat minut, joka päivä harjoituksiin minua muka auttaaksesi, mutta sitten kun tarvitsen oikeasti apua et suostu tekemään mitään! Vihaan, vihaan, vihaan sinua ja vihaan koko Eloklaania!” sanat purkautuivat suustani kuin itsestään, kun turhautuminen otti täysin vallan käytöksestäni. Nyt Uskolintukin pysähtyi, mutta ei vieläkään näyttänyt muuttavan mieltään. Poljin maata lujempaa ja mourusin niin kovaa kuin kurkustani lähti. Itku poltti silmiäni ja vihaiset huutoni ottivat kurkkuun, mutta jatkaisin kunnes Uskolintu olisi puolellani.
“Toi ei hyödytä ketään”, kolli naukui, kun vihdoin lopetin hetkeksi haukatakseni happea käheisiin keuhkoihini. Pudistin tälle päätäni ja painoin korvani luimuun.
“Sinun täytyy kuunnella minua”, vastustin nyt hiljempaa, vaikka taistelutahtoa riitti vielä. Minua kuitenkin alkoi särkeä kurkkuun enkä halunnut menettää ääntäni kokonaan.
“Minun ei täydy tehdä mitään, mutta sinun täytyy seurata minua leiriin saakka ja kertoa tekosistasi Korppitähdelle. En pakota sinua muuhun”, vastasi kyllästyneen näköinen mestarini. Hänellä kuitenkin riittäisi pinna varmasti vielä pitkään.
Kun päätin vihdoin luovuttaa, oli koko kehoni liekeissä. Päässäni tykytti ja kurkkuuni särki sekä silmäni tuntuivat olevan liekeissä. Raahauduin jokaisella askeleella tassuni maahan tömäyttäen kohti leiriä. En enää jaksanut kapinoida muuten, mutta yritin vielä pitää pientä esitystä yllä.
Tuntui kuluneen ikuisuus, kun viimein saavuimme leiriin. Aukiolla ei ollut juurikaan kissoja, vain jokunen vanhempi soturi ja Korppitähti. Pudistin päätäni heti naaraan nähdessäni.
“Kyllä. Et voi karata tätä enää”, Uskolintu sanoi ja käytännössä työnsi minua eteenpäin kunnes olin päällikön ahtaassa pesässä. Sitten kolli käski minun odottaa ja häipyi itse noutamaan päällikön. Odotus tuntui ikuisuudelta. Minussa ei ollut jäljellä yhtään kyyneliä, muuten olisin varmasti alkanut taas itkemään.
Pääni tykytykseen liittyi sydämeni kiivas tahti ja levottomuus, joka sai minut kiemurtelemaan paikoillani. Minua jännitti niin suunnattomasti etten ollut ihan varma pystyisinkö jäämään tähän. Meinasin jo lähteä karkuun, kun viimeinkin Uskolintu palasi Korppitähden kanssa.
Pesä oli hieman ahdas kolmelle kissalle, mutta Uskolintu ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän selvästi aikoi pakottaa minut kertomaan koko tarinan. Voisin vastustaa, mutta nyt päällikkö kuulisi ja näkisi kaiken mitä tein. En halunnut pahentaa jo ennestään varmasti hyvin ankeaa rangaistustani, mutta samaan aikaan halusin kovemmin kuin mitään muuta väittää vastaan.
“Kerro asiasi, Rusakkotassu”, Korppitähti naukui epämiellyttävän tyynesti. Tuon katse oli itsevarma ja päättäväinen. Tiesin, että asia tulisi kuitenkin kertoa, joten aloitin heti.
“Minä lähdin leiristä salaa”, möläytin.
“Tiedän, Uskolintu kertoi lähtevänsä perääsi.”
Hämmennys sai pääni pyörälle. Uskolintu oli siis jäljittänyt minua ja vielä päällikön hyväksyttyä asian! Mulkaisin mestariani vihaisesti. Hän oli pettänyt minut pahemmin kuin olinkaan aluksi luullut!
“Olin menossa Kuolonklaanin reviirille, koska halusin tietää onko metsä sillä puolella synkkä ja kylmä. Eniten mietin, että onko kuulemani huhu ikuisesta lehtikadosta totta!” myönsin. Sanat tulivat suustani kuin oksennuksena. En voinut hallita niitä tai niiden sävyä puhumattakaan nopeudesta, jolla ne lausuin. Sanat tarrautuivat toisiinsa yhdeksi isoksi palloksi, joka vieri kohti päällikköä.
Korppitähti katsoi minua hetken ja hymähti: “Päätit siis, että keskellä yötä on sopiva aika tarkistaa huhu, joka vaikuttaa aivan täysin perättömältä jo heti alkuun.”
“Eihän se ole totta. Olisi se voinut olla ihan oikea juttu”, totesin kiemurrellen taas paikallani hiukan. En löytänyt mukavaa asentoa kovalta kivilattialta ja pesän ilma alkoi käydä hankalaksi hengittää. Toisaalta se saattoi myös johtua rintaani kalvavasta ahdistuksesta.
“Ymmärrätkö sinä, miksi rajaa ei tule ylittää?” Korppitähti kysyi vaihtaen sulavasti puheenaihetta. Häntä ei selvästi kiinnostanut väittää vastaan. Ehkä ylimielinen tyhmä päällikkö luuli, että pystyi suostuttelemaan minut uskomaan teoissani olleen jotain väärää ilman väittelyäkin.
“En minä edes ehtinyt ylittää rajaa kunnolla”, tokaisin vilkaisten Korppitähden vihreisiin silmiin nopeasti. Naaraan katse oli edelleen yhtä päättäväinen kuin aikaisemminkin. En voisi muuttaa hänen mielipidettään vaikka yrittäisinkin.
“En kysynyt sitä. Vastaa nyt alkuperäiseen kysymykseen, ole hyvä”, Korppitähti naukui ja huokaisi lyhyesti. Tilanne turhautti minua aivan yhtä paljon kuin päällikköä. Olisin halunnut sanoa niin paljon kaikkea, mutta en päällikön katseen alla uskaltanut alkaa huutamaan kuten metsässä. Sitä paitsi aikaisempi tunnepurkaus oli vienyt minusta mehut.
“Ymmärrän, Korppitähti”, pakottauduin vastaamaan. Uskolinnun häntä painautui omaani vasten. Kollin kannustus oli tarpeeksi saamaan minut nyt nostamaan taas pääni ja kohtaamaan päällikön katseen.
“Olisin kuitenkin hyvin pärjännyt yksinkin”, tokaisin haastavasti. Uskolinnun tuki toi minulle tarmoa, jota kolli ei välttämättä ollut tarkoittanut antaa, sillä nyt tämäkin huokaisi.
“Et sinä sitä tiedä. Vihollispartio olisi voinut nähdä sinut”, Korppitähti vastasi ja oli jo aikeissa mennä seuraavaan asiaan, mutta avasin kuitenkin suuni vielä.
“Sitten olisin taistellut”, ääneni kaikui pesässä kimpoillen seinistä. Joskus terävä korkea ääneni oli hyvästä, mutta nyt se vain särki kaikkien meidän korvia.
“Kuuntele päällikköäsi”, Uskolintu naukui väliin ja kallisti päätään odottaen Korppitähden seuraavaa vastausta.
“Kyllä minä kuuntelen.”
“Rangaistuksesi on seuraava: Et poistu leiristä lainkaan kunnes päätän toisin. Lisäksi soturinimityksesi pidätetään toistaiseksi. Sovimme jälkimmäisestä myöhemmin. Sinun täytyy kuitenkin tajuta, että et voi vain tehdä kuten mielit. Klaanissa on säännöt ihan syystä”, Korppitähti sanoi ja nousi sitten seisomaan, “Menkää molemmat unille.”
Tassutin ulos pesästä sen enempää ajattelematta. Vasta pois Korppitähden katseen alta päästyäni annoin tunteideni oikeasti käsitellä äsken kuulemani.
“Olet onnekas, kun Korppitähti ei evännyt sinulta enempää oikeuksia”, Uskolintu naukui ja hipaisi lapaani. Hän oli aikeissa saattaa minut oppilaiden pesälle, mutta tassuni eivät suostuneet liikkumaan. Tuntui kuin vatsani olisi kääntynyt ylösalaisin.
Jäisin jälkeen kaikessa! Eikä minua nimitettäisi pentuetovereideni rinnalla.
“Tule nyt”, kolli soturi sanoi ja taputti minua hännällään kylkeeni. Ele ei kuitenkaan saanut minua liikkeelle.
“Jään jälkeen. Kaikki nauravat minulle ja olen oppilas vielä, kun Muurahaistassu on soturi”, valitin jäykästi. Sanoistani puuttui aikaisempi viha. Onneksi päänsärky ja muut ikävät tuntemukset olivat myös poissa. Nyt en tuntenut juuri mitään muuta kuin kylmäävää häpeää ja katumusta.
“Sitä sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin”, Uskolintu totesi huokaisten, “Hyvää yötä.”
Loittoneva hahmo katosi pian soturien pesään ja minä jäin yksin keskelle aukiota paikoilleni jähmettyneenä sekä järkytyksestä, että aikaisemmin mainitsemistani tunteista. Korviani kuumotti kuin viimeistä päivää. Vielä pitäisi keksiä miten selittäisin tämän toisille oppilaille, jotta he eivät saisi tietää minun langenneen Rajutassun typerään ansaan.

Author: Saaga